Se tulee kutsumatta, se tulee omalla ajallaan, varoittamatta. Ei pyydä lupaa, ei aikaa eikä paikkaa. Ei anna mahdollisuutta valmistautua eikä sopeutua, kuolema.

Kun menehtynyt on ollut iäkäs tai sairastanut niin pitkään, ettei enää itsekään ole jaksanut elää, kutsumme kuolemaa luonnolliseksi kuolemaksi. Sellainen kuolema jälkeen jääneiden on helpompi hyväksyä ja surra.

Mitä enemmän meillä on elämänkokemusta, meitä tukevia ihmisiä ja keinoja surusta selviämiseen, pääsemme helpommin murheen syvistä vesistä takaisin omaan elämäämme. Elämään, joka ei kuitenkaan ole koskaan samanlainen kuin ennen läheisen menetystä.

Suremisen monet kasvot

Maailma, jossa elämme, on hektistä. Mihin rakoon suru mahtuu opiskelijan aikataulutetussa elämässä?

Joskus opiskelijan menehtynyt läheinen ei ole ollut läheinen. Suhde on voinut olla repivän raastava, jossa on loukattu  puolin ja toisin. Suhde on voinut olla myös viileän etäinen; tunnekosketusta on koetettu välttää niin monin keinoin viimeiseen saakka. Tällaisessa tilanteessa opiskelija voi kantaa eletystä elämästä ja läheisen kuolemasta syyllisyyttä. Olisiko hän hengissä, jos olisin tehnyt tai ollut tekemättä sitä ja tätä. Jossittelun tarkoituksena voi olla koettaa saada järjestystä epäjärjestykseen, logiikkaa siihen, johon ei kuitenkaan ole selityksiä.

Joskus opiskelija siis joutuu suremaan menetyksen lisäksi myös elettyä yhteistä elämää.

Mitä jää jäljelle?

Läheisen itsemurhan sureminen ja käsittely ovat raskasta. Syyllisyys ja häpeä vaikeuttavat asiasta kertomista ystäville. Perheen sisälläkin yhteinen suru ja järkytys muovaavat keskustelukulttuuria joksikin toiseksi kuin se ennen itsemurhaa oli.

Traagiset onnettomuudet ja rikoksen kautta tapahtuneet kuolemantapaukset vaativat toipumiselta aikaa. Joskus toipuminen voi olla elämänmittainenkin matka.

Kuolema ei kysy ikää. Siskot ja veljet kuolevat, tyttö- ja poikaystävät, ystävät, lapset siinä missä edellinen sukupolvikin. Yhdessä hetkessä he ovat läsnä meidän elämässämme, ja toisessa hetkessä heitä ei enää ole.

Usko iankaikkiseen elämään ja vainajan jälleennäkemiseen vaikuttaa olevan heikkoa tässä ajassa, jossa elämme, uskontokunnasta riippumatta. Minkä varassa ihminen silloin elää ja suree? Useimmat ajattelevat, että heille jäi muistot, joita he voivat vaalia. Lohtua tuovat yhteiset koetut hetket, valokuvat, paikat, joissa yhdessä kuljettiin.

Ensimmäisen parahduksemme ja viimeisen henkäyksemme välissä ovat päivät, joita kutsumme elämäksi.

Meillä jokaisella on kaksi elämää.

Toinen alkaa, kun tajuamme, että niitä on vain yksi.

-Kungfutse