Jakaminen ei tule luonnostaan; sen näkee viimeistään hiekkalaatikolla. On yksinkertaisesti palkitsevaa ostaa ja omistaa, näyttää ja esitellä, viestiä omaa statustaan ja arvojaan tavaroiden kautta. Se nyt vaan on niin kätevää, kun varastosta löytyy pienen aarrearkun verran pientyökoneita ja hyllymetreittäin harrastusvälineitä. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin tulee taas aloitettua jokin uusvanha harrastus tai koska on aika käyttää siimaleikkuria pujojen karsintaan

Ja juuri tähän omistamisen vimmaan maailmantalouskin pitkälle nojaa. Kun kansakunta 9/11 iskujen jälkeen suri ja etsi selitystä, presidentti Bush kehotti kansalaisia jatkamaan elämää kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kuluttamaan, lähteä vaikka Disney Worldiin. Välillä tuntuu, että yritysten ensisijainen tarkoitus on saada kuluttaja ostamaan uutta ja hylkäämään vanhaa tahdilla, johon ei yltäisi edes marsu häkkinsä juoksupyörässä. Päähän siinä menee pyörälle, vähemmästäkin!

Väkisinkin hiipii mieleen ajatus, että olisikohan meillä jo kaikki? Tarvitsemmeko oikeastaan mitään enää lisää? Olisiko sittenkin vain käynyt niin, että tavaraa kyllä on, mutta niitä käytetään tehottomasti tai ne sijaitsevat väärissä paikoissa väärinä aikoina? Naapuri lukee lehtensä aamulla, minä illalla; ajamme töihin viereisillä kaistoilla yksin autoissamme; Dubain serkut haluavat kuumalla kylmään, minä kylmällä kuumaan, jne. Olisiko mahdollista rakentaa kulutusjärjestelmämme fiksummin?

Jakamistalous hämmentää, kiinnostaa ja pelottaakin. Ajatuksena vanha, mutta modernin tietoliikenteen avulla aivan uuteen kasvuun lähtenyt ajatus tavaroiden palvelullistamisesta sekä jakamisesta on saanut vahvaa jalansijaa ympäri maailman. Nopeimmin kasvavat majoitus-, liikenne- tai vaikkapa rahoituspalvelut perustuvat tällä hetkellä jakamis- tai yhteistyötalouteen. Uudet, pienestä lähteneet kokeilut ovat vahvasti astumassa etabloituneiden yritysten rinnalle ja kilpakentille; kyse ei enää ole hypestä vaan vankasta uudesta tavasta toimia.

Uusi pelottaa niin kauan kunnes sitä kokeilee. Muutamien etabloituneiden yritysten siilipuolustus tai pään laittaminen puskaan suhteessa jakamistalouteen on esimerkki tästä. Jakamistalous on kuitenkin enemmän mahdollisuus kuin uhka, myös isoille yrityksille. Nyt olisi korkea aika miettiä, miten ja millä keinoin perinteiset yritykset voivat osallistua jakamistalouteen aidosti, vahvistaa brändiään, osallistaa kuluttajia ja luoda kuluttajien kanssa yhteistä tarinaa. Ne, jotka rohkeasti ja ennakkoluulottomasti uskaltavat matkaan lähteä, saattavat saada siitä hyvinkin vaikeasti kopioitavaa kilpailuetua itselleen.

Jakamistalous perustuu luottamukseen, avoimuuteen ja rehellisyyteen. Mikään näistä ei ole aina luontaista, yksinkertaista ja helppoa. Sitä ne eivät ole myöskään yrityksille. Samalla ne ovat asioita, joita uuden sukupolven kuluttaja arvostaa enemmän kuin edeltäjänsä, ja joita hän on valmis euroillaan äänestämään. Jakamistaloudessa aitoa läsnäoloa tukee pitkäjänteinen, asiallinen ja läpinäkyvä yritysvastuutyö. Olen itse vasta kastellut varpaani jakamistalouteen, mutta kokemukset ovat olleet pelkästään positiivisia. Odotankin innolla uusia esimerkkejä rohkeista yrityksistä, jotka ottavat tämän haasteen aidosti ja ilolla vastaan! Jaettu ilo voi todellakin olla kaksinkertainen ilo – itse uskon että, enemmänkin.