Nyt viimeistelyssä oleva uusi korkeakoulujen rahoitusmalli astuu voimaan vuoden 2025 alusta, mutta siihen valmistautuminen on aloitettu korkeakouluissa jo kuluvan lukuvuoden aikana.

Rahoitusmallin muutoksista jatkuvaan oppimiseen vaikuttavat erityisesti nämä:

• Jatkuvan oppimisen rahoitus laskee

Suoraa jatkuvan oppimisen rahoitusta, eli avoimen korkeakouluopetuksen suorituksista korkeakoululle maksettavaa osuutta pienennetään. Tämän muutoksen lisäksi vahvistettavana on linjaus, joka sallii korkeakoulujen nostaa avoimesta korkeakouluopetuksesta perittäviä hintoja. Aiemmin maksimihinta on ollut 15 € per opintopiste, nyt se tulee todennäköisesti olemaan 45 € per opintopiste.

• Jatkuvaa oppimista vain suomalaisille?

Avoimen korkeakoulutuksen opintopisteistä maksettava osuus lasketaan vain niiden suoritusten perusteella, jotka on tehnyt suomalaisen henkilötunnuksen omaava opiskelija. Näin ollen ulkomaille tai Suomeen muuttaneille ulkomaalaisille avointen korkeakoulujen opintotarjontaa ei kannata markkinoida.

• Toista samantasoista tutkintoa ei tarvita

Tutkintokoulutuksen rahoitukseen on luotu uusi ensikertalaisiin tutkinnontekijöihin sidottu rahoitustekijä. Korkeakouluille maksetaan enemmän opiskelijoista, joilla ei ole aiempaa korkeakoulututkintoa ja vähemmän heistä, joilla jokin toinen tutkinto jo on.

Jatkuvan oppimisen rahoitus laskee

Ensimmäinen mainitsemistani muutoksista on kaikista olennaisin. Jatkuvan oppimisen osuus kokonaisrahoituksesta laskee ammattikorkeakouluilla kahdeksasta prosentista viiteen prosenttiin ja yliopistoilla neljästä prosentista kolmeen prosenttiin. Ammattikorkeakouluilla lasku on todella tuntuva ja tarkoittaa, että avoimen ammattikorkeakoulun ansaintalogiikka on mietittävä osin uudestaan. Suoritetuista opintopisteistä saatavan perusrahoituksen pienentyessä on tekeminen rahoitettava muilla keinoilla, kuten nostamalla oppijan maksamaa opintopistekohtaista hintaa.

Korkeakouluissa tämä jatkuvan oppimisen rahoitusosuuden pieneneminen kohahdutti. Vielä viime vuoden alkupuolella pidettiin lähes varmana, että jatkuvan oppimisen osuus tulee nousemaan uudessa rahoitusmallissa. On kuitenkin ymmärrettävää, että jostain on säästettävä. Valtion kassasta ei voida maksaa kaikkea työikäisten osaamisen kehittämistä, vaan yhä suurempi osa kuluista tulee jatkossa yritysten ja oppijoiden itsensä maksettavaksi.

Jatkuvaa oppimista vain suomalaisille?

Toinen muutos on se, että avoimen korkeakoulutuksen suoritusten perustella jakautuva vastinraha lasketaan vain niistä suorituksista, jotka on tehnyt suomalaisen henkilötunnuksen omaava henkilö. Tämäkin linjaus perusteltu, sillä siten pyritään varmistamaan, että valtion korkeakoulutukseen suuntaama rahoitus nostaa työikäisten osaamistasoa Suomessa. Samoin kuin suomalaisista tutkinnoista, avointen korkeakoulujen opinnoista ollaan kiinnostuneita myös ulkomailla.

Korkeakoulujen toiminnan kannalta muutos on kuitenkin merkittävä, sillä se vaikuttaa siihen, mitä tarjoamme ja kenelle. Ja miten tämä tehdään rikkomatta oppijoiden yhdenvertaisuutta? Voidaanko opintoja tarjota eri hinnalla heille, joilla ei ole suomalaista hetua? Vai pyritäänkö oppijaprofiiliin vaikuttamaan pelkästään viestintää kohdentamalla? Tunnistautumista vaativilla kirjautumismenettelyilläkin pystytään vaikuttamaan siihen, ketkä koulutuksia pystyvät suorittamaan.

Toista samantasoista tutkintoa ei tarvita

Jatkuvan oppimisen ongelma erityisesti Suomessa on se, että opintoja tehdään todella paljon, mutta tekijät ovat niitä, jotka eivät lisäkoulutusta välttämättä enää tarvitsisi. Koulutus kasautuu, ja jo korkeakoulututkinnon tehneet työikäiset saattavat tehdä toisen tai vaikka kolmannenkin saman tasoisen tutkinnon edetäkseen urallaan tai laajentaakseen työllistymismahdollisuuksia toisella alalla.

Tästä halutaan päästä eroon, ja yhtenä keinona on uuteen rahoitusmalliin muotoiltu peruste, jonka mukaan korkeakoulut saavat enemmän rahaa ensikertalaisista tutkinnontekijöistä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että korkeakoulujen tulisi pystyä tarjoamaan työikäisille jokin muu tapa päivittää ja kehittää osaamistaan kuin uuden saman tasoisen tutkinnon tekeminen.

Vastauksena tarpeeseen jatkuvan oppimisen tarjonnasta on tulossa pienet osaamiskokonaisuudet, jotka ovat 1–59 opintopisteen laajuisia opintokokonaisuuksia työelämän tarpeisiin. Tällä hetkellä ollaan vasta määrittelemässä, mitä pienet osaamiskokonaisuudet ovat, joten paljon on vielä työtä ennen kuin ne saadaan työikäisten tietoisuuteen.

Mainitsemani muutokset vaikuttavat merkittävästi korkeakoulujen jatkuvan oppimisen toimintaan. Vaatii uuden näkökulman oivaltamista, tarkkaa strategista pohdintaa sekä avointa yhteistyötä korkeakoulujen kesken, jotta korkeakoulujen jatkuvan oppimisen kokonaisuus saadaan toimimaan siten, että se on edullinen sekä korkeakouluille että oppijoille.