Kun filosofeilta kysyy, millainen merkitys rohkeudella on nykypäivänä, vastaus löytyy Aristoteleeltä. 300-luvulla ennen ajanlaskun alkua elänyt kreikkalaisfilosofi nimittäin luokitteli rohkeuden yhdeksi neljästä moraalisesta hyveestä.

Akatemiaprofessori Sara Heinämaa sanoo Aristoteleen esittäneen, että rohkeus on eräänlainen vastalääke pelkoon.

”Rohkea ei hänen mukaansa suinkaan ole se, joka ei pelkää mitään, vaan se, joka osaa pelätä oikeassa mitassa ja jolla toisaalta on itsevarmuutta oikeissa suhteissa”, Heinämaa sanoo.

Hän näkee rohkeuden nykymaailmassakin korvaamattomana hyveenä. Kaikkea kavahtava ja helposti peloteltavissa oleva ihminen kun on kykenemätön huolehtimaan niin itsestään kuin toisista.

”Rohkeus oman elämän hallinnassa on ratkaisevaa ihmiselämässä, siis onnen tavoittelussa. Jos pelkästään reagoimme muiden vaatimuksiin ja toiveisiin kysymättä koskaan, mikä on meille tärkeintä, ajamme itsemme ahdinkoon ja henkiseen perikatoon.”

Tätä kautta rohkeudella on suuri merkitys myös esimerkiksi työmarkkinoilla pärjäämisessä. Työelämän kontekstissa voi ajatella, että rohkeuden kehittäminen merkitsee tasapainon löytämistä.

Heinämaan mukaan toisinaan on uskallettava ilmaista oma näkemyksensä, vaikka yleinen mielipide olisi sitä vastaan. Toisaalta on myös kyettävä rohkeasti kestämään se, että valinnat ja päätökset eivät usein ole ihmisen omissa käsissä.

Suomalaiset arvostavat rohkeita ammatteja

Helsingin yliopiston entinen rehtori ja kansleri, filosofian emeritusprofessori Ilkka Niiniluoto lähestyy rohkeuden teemaa pohtimalla suomalaisten arvostamia ammatteja. Suomen Kuvalehti on viimeksi vuonna 2018 julkaissut tällaisen kyselytutkimukseen pohjautuvan listauksen. Listan kärkipäässä ovat perinteisesti lääkärit, opettajat, poliisit, palomiehet ja sairaanhoitajat.

”Ne ovat ammatteja, joissa joudutaan rohkeasti pitämään huolta toisista ihmisistä”, Niiniluoto sanoo.

Koronapandemian kaltaisissa poikkeusoloissa tällaisten ammattien arvostus todennäköisesti kasvaa entisestään, koska myös niihin liittyvät riskit kasvavat.

Riski liittyykin olennaisesti rohkeuden käsitteeseen. Terveydenhuollon ammattilaisilla kyse on omasta ja potilaiden terveydestä, kun taas toisissa ammateissa riski voi olla vaikkapa taloudellinen. Niiniluoto ottaa esimerkiksi yrittäjät, joita myös Suomen Kuvalehden kyselyn perusteella arvostetaan ja joista moni on joutunut koronapandemian vuoksi taloudelliseen ahdinkoon.

”Yrittäjyys edellyttää tietynlaista valmiutta riskinottoon, ja se on yhteiskunnassamme yksi tärkeistä rohkeuden lajeista.”

Viime aikojen trendinä on ollut se, että yksilöt ottavat entistä enemmän vastuuta omasta elämästään sekä koulutus- ja työurastaan eli jokainen on tavallaan oman onnensa seppä.

Toisaalta Suomen kaltainen pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta mahdollistaa tämänkaltaista riskinottoa, koska turvaverkot ovat vahvat. Niiniluoto sanoo, että jo J. V. Snellman puhui 1800-luvulla lainkuuliaisuudesta ja siitä, miten yhteiskunta turvaa jäsentensä etua, kun kaikki sitoutuvat yhteisesti sovittuihin sääntöihin.

Niiniluoto muistuttaa myös aristoteelisesta viisaudesta, jonka mukaan ei pidä ottaa uhkarohkeita riskejä eikä toisaalta pelätä niin paljon, ettei uskalla tehdä mitään. Niin sanottu kultainen keskitie on useimmiten hyvä.

”Omat riskinsä pitää osata mitoittaa. Ne voivat koskea myös perhettä tai muuta lähiympäristöä.”

Rohkeus kytkeytyy arvoihin

Niiniluoto arvioi, että nykypäivänä rohkeus kytkeytyy entistä tiiviimmin myös arvoihin. Yritysten arvoprofiileissa puhutaan ylevästi esimerkiksi kestävästä kehityksestä ja ihmisoikeuksien kunnioittamisesta.

Toinen asia on, miten hyvin ne toteutuvat käytännössä. Tällöin kuvaan astuu yrityksen henkilöstö ja kyse on siitä, uskaltavatko työntekijät nostaa epäkohtia esiin tai protestoida, jos yrityksen arvot eivät toteudu.

Äärimmilleen vietynä puhutaan whistle blowing -termistä eli siitä, että työntekijä voi ilmiantaa nimettömästi työnantajansa tekemät väärinkäytökset tai suoranaiset rikokset.

”Sehän vaatii kyllä aikamoista siviilirohkeutta”, Niiniluoto sanoo.
Hän arvioi, että tällaisesta arvoihin liittyvästä rohkeudesta tulee jatkossa entistä tiiviimpi osa työelämää.

Sara Heinämaa puolestaan näkee, että tulevaisuudessa rohkeutta tarvitaan erityisesti paniikkien ja uhkakuvien torjumisessa, koska erilaiset uhat ovat jo nyt todellisuutta mutta myös tiedotusvälineiden ja viihteen arkipäivää.

Vaihtoehtoisten mallien ja näkökantojen esille tuomisesta ei Heinämaan mukaan useimmiten saa kuitenkaan kiitosta, vaan ennemmin ”kurinpalautuksen”. Se voi tarkoittaa esimerkiksi esimiehen julkisia moitteita, eristämistä työyhteisöstä tai muunlaista kiusaamista.

”Etenkin Suomessa monet työyhteisöt edellyttävät jäseniltään samanmielisyyttä: poikkeavien näkemysten esittäjät ohitetaan tai suljetaan ulos. Tässä rohkeus merkitsee juuri oikean tasapainon löytämistä pelon ja omahyväisyyden väliltä.”

Niiniluoto ottaa esiin myös sosiaalisen median negatiiviset ilmiöt eli maalittamisen, uhkailun ja pelottelun, joiden kohteeksi joutuvat esimerkiksi monet tutkijat, toimittajat ja poliitikot, mutta toisaalta kuka tahansa, joka puhuu rohkeasti arvojensa puolesta. Tähän vastaaminen vaatii uudentyyppistä rohkeutta kuin mitä työelämässä on aiemmin vaadittu.

Niiniluoto uskoo, että rohkeutta voi myös oppia esimerkkien kautta.

”Esimerkiksi monet koululaiset ovat ryhtyneet seuraamaan Greta Thunbergia, joka on esiintynyt rohkeasti. Sellainen rohkeus ja innostus tarttuu.”

Niiniluoto sanoo, että Aristoteleen ajatuksen mukaan hyveitä opitaan tekemällä hyveitä. Eli rohkeutta voi oppia toimimalla rohkeasti.

”Mutta tietysti, jos toiminnan seuraukset ovat kovin huonot, tulee vararikko tai saa turpaansa, rohkeakaan toiminta ei kannusta. Ja negatiivinen palaute on omiaan lannistamaan rohkeutta.”