Teollisesta vallankumouksesta lähtien työväenliike ja hyvinvointivaltion rakentajat ovat nojanneet keynesiläiseen oppiin täystyöllisyydestä. Gortz (1982) huuteli kuitenkin jo 1980-luvulla, että ”Keynes on kuollut”. Samana vuonna oma jatkuva oppimiseni oli saavuttanut tason, jossa uskoakseni osasin rakentaa palikoista jo aika korkean tornin.

Suomen hallitus nojaa voimallisiin työllisyystavoitteisiin ja hyvä näin. Niin suuret ovat hyvinvointivaltiomallin rahoituksen kestävyysvajeen haasteet tällä hetkellä. Palataan kuitenkin hetkeksi työllisyyteen ja työn tekemiseen.

Mielenkiintoisen näkökulman tähän aiheeseen antaa lyhyt kurkistus historiaan. Perustavaa laatua oleva muutos on tapahtunut nimittäin siinä, kuinka paljon ihminen käyttää aikaansa työhön suhteessa siihen, kuinka paljon hänellä on vapaa-aikaa.

Nykyisin tehdään töitä vuodessa keskimäärin 1700 tuntia, kun vielä sata vuotta sitten työskenneltiin keskimäärin vajaat 2800 tuntia. Esimerkiksi 1800-luvun puolivälissä elänyt englantilainen työskenteli koko elämänsä aikana 124 000 tuntia. 130 vuotta myöhemmin työtä tehdään – eliniän pidentymisestäkin huolimatta – enää vain 64 000 tuntia. (Rinne & Salmi 2000, 77.)

Mitä tästä seuraa ja millaista palveluyhteiskunnan jälkeistä digitaalista vallankumousta olemme todistamassa? Olemmeko siis siirtyneet vapaa-ajan yhteiskuntaan? Seuraavan viikon työkalenteria silmäillessäni minusta ei ihan siltäkään tunnu. Ovatko kehityssuunnat johtamassa kenties täystyöllisyyden, työttömyyden vai jatkuvan oppimisen yhteiskuntaan?

Jatkuva oppiminen on Suomen koulutuspoliittisessa keskustelussa rinnastettu tarkoittamaan ennen kaikkea työelämässä olevien henkilöiden osaamisen jatkuvaa päivittämistä. Tälle on perustelunsa ennen kaikkea korkean osaamisen ja teknologian maassamme. Myöskään työelämän osaamistarpeet ja työnhakijan tarjoama osaaminen eivät aina kohtaa.

Laajemmin jatkuvan oppimisen käsitteellä tarkoitetaan oppimista ja kouluttautumista, jota tapahtuu läpi koko elämän. Niin lapset ja nuoret kuin aikuisetkin ovat jatkuvan oppimisen subjekteja. Jatkuva oppiminen voi tapahtua monin tavoin ja sen eri tavat ovat läsnä jatkuvasti elämän aikana (Laal & Laal 2014).

Otetaan ajatusleikki: verrataan jatkuvaa oppimista Mooren lakina tunnettuun esimerkkiin tietotekniikan saralla laskentatehon kaksinkertaistumisesta kahden vuoden välein. Tekoälyn ja big datan muotoillessa yhä voimallisemmin yhteiskuntamme eri aloja vertaus ei itse asiassa ole ihan tuulesta temmattu. Kysynkin, ovatko vaateet henkilön osaamispääoman ylläpitämiselle kehittymässä samansuuntaisesti? Jos digitaalinen vallankumous muokkaa yhteiskuntaamme muutostahdiltaan kaksinkertaistuvalla voimalla, tulisiko myös ihmisten osaamispääoman päivittyä kahden vuoden välein, jotta pysymme kehityksessä edes paikoillamme?

Tämä kaikki johtaa väistämättä kysymykseen siitä, olemmeko siirtymässä jatkuvan oppimisen yhteiskuntaan?

Lähteet

Gortz, A. (1982). Eläköön työttömyys! Kirjoituksia työn ekologisesta vapaudesta. Helsinki: Kansan Sivistystyön Liitto.

Laal, M. & Laal, A. (2014). Continuing education; lifelong learning. Procedia – Social and Behavioral Sciences 116, 4052-4056.

Rinne, R. & Salmi, E. (2000). Oppimisen uusi järjestys. Vastapaino.