Herätyskello soi kello 6.15. Mika nousee vuoteesta, kömpii vessaan, katsoo peiliin: ”Kuka, mitä, häh? Nyt jo! Mitä ihmettä? On vasta elokuun viimeinen päivä!” Mika säikähtää kuvaansa, sanoo itselleen: ”No niin, rauhoitu, rauhoitu. Niin se aika kuluu. Ja rytmit muuttuvat. Eipä mitään. Rauhoitu. Liikkeelle, liikkeelle.”

Juotuaan kahvin, syötyään juustoleivän ja tehtyään eväät Mika kävelee työpaikalle. Virastotalo on harmaa, omalla tavallaan kaunis, kuitenkin. Ja työkaverit ovat yleensä mukavia.

”Hertsileijaa, mitä on tapahtunut?”, kysyy Marko, kun näkee Mikan käytävällä. ”Onko kotona ongelmia?”

”Anteeksi, kuinka niin?”, vastaa Mika.

”No, eipä mitään, kun vain ajattelin, että…”, epäröi Marko ja kävelee vikkelästi ohi.

Mika istuu työpöytänsä ääreen. Ehtii tunnin olla ja ahertaa. Sitten siihen astuu Pirkko.

”Tuossa tuli Marko luokseni ja jutteli, että onkohan…? Voi, voi, nyt kuule, nyt kuule, kuule, oletko käynyt lääkärissä, kuule, kun näyttäähän tuo nyt siltä, että, kuule…”, alkaa Pirkko höpöttää.

”En ole. Enkä tajua, mitä vouhkaat. Voisitko nyt mennä, kun minulla on nämä kirjaukset tässä hiukan kesken?”, pyytää Mika. Pirkko livahtaa tiehensä.

Onneksi vihdoin on eväsleipien ja pienen kahvin aika. Ne ovatkin nautinto. Kaikenlaista on ehtinyt tekemään. Joku koputtaa arkistokaapin reunaan. Sehän on Raija.

”Terve, Mika. Äsken Marko ja Pirkko kävivät juttelemassa ja ajattelin työsuojeluvaltuutettuna, että…”, aloittaa Raija ja horjahtaa: ”Mitä ihmettä! Voi naamaparkaa! Onko tuo hometta? Ja tuossahan on foliota pöydällä. Ethän vain ole sitä päässäsi pitänyt?”

”Se on eväsleipien kääre”, kivahtaa Mika jo hieman kyllästyneenä.

”No niin, no niin, ei tarvitse hermostua, mutta ehkä olisi syytä käydä juttelemassa edes esihenkilön kanssa, kun…. Tai no, tee toki niin kuin parhaaksi näet, emmehän me työkaverit toki voi, mutta…”, kuiskaa Raija ja vetäytyy selkä edellä nurkan taakse.

Mika pohtii. Taitaa olla aika näkyvää. Pakko mennä Raijan ehdottaman mukaisesti esihenkilön juttusille.

”Terve Ulla!”, sanoo Mika astuessaan esihenkilön koppiin. ”Katsos, kun taitaa olla se aika vuodesta, että…”

”Terve!”, vastaa Ulla. ”Niinpä näyttää olevan. Viime yönäkö ne ilmestyivät? Vähän on pääsi kuin aamuaurinko nousisi sumuisessa metsässä ja paljastaisi kuusten oksien vehreyden. Onko sitä tukassakin?”

”Kiitosta vain runoilusta. Eikä ole tukassa. Väärin nähty. Viime yönä tämä taisi yltyä. Ja työkaverit hyppivät seinille. En jaksa, jos vielä kuukausi pitää moista kuunnella.”

”Niinpä. Mutta se apulaistonttusivutoimilupa on vasta 1.10. lähtien voimassa. Pitäisiköhän työkavereiden kanssa puhua? Jos minä puhuisin? Tai yhdessä?”, kyselee Ulla.

”Ehkä. Vaikea on kestää näiden jokavuotista tonttuilua. Se käy vuosi vuodelta pahemmaksi. Nyt meinasi jo hermo mennä, mutta sain pidäteltyä mieltäni ja sidottua kieltäni. Toki olemme luvanneet ylemmälle työnantajalle pitää tämän vähän niin kuin salassa”, alkaa Mika epäillä.

”Katsopa nyt naamaasi”, täräyttää Ulla. ”Noita naavaisia, vihreitä karvoja ei saa kätkettyä millään. Ovatko ne vähän tummemman vihreitä kuin viime syksynä? Pitäisikö kuitenkin kertoa totuus? Sitä paitsi aina joudun selittelemään, minne katoat pariksi kuukaudeksi, kunnes tammikuun toisena päivänä olet täällä niin kuin ei mitään. Vähän tämä on hankalaa. Monenlaisia kysymyksiä oikeudenmukaisuudestakin on noussut.”

”Ymmärrän kyllä. Jos soitat ylemmälle taholle, niin ehkä saamme ideoita helpottamaan jokaisen olemista…”, tohtii Mika tuumata.

Ulla ottaa puhelimen ja näppäilee hyvin pitkän ja hyvin salaisen numeron.

”Joulupukilla. Pukki itse itsekseen puhelimessa”, vastaa möreä ääni.

”Tässä puhuu Pasilan lahjajakelu- ja valvonta-apulaistonttu Mikan ympärivuodentyön esihenkilö Ulla Pöntinen. On käynyt sillä tavalla, että Mikan naavaparta on jo alkanut kasvamaan, sitä paitsi erityisen tummanvihreänä, ja täällä työkaverit ovat ihmeissään, kuvittelevat kaikenlaista…”, aloittaa Ulla.

”Jaahas, jaahas, jaa, jaa, juu, juu”, keskeyttää Pukki vikkelästi. Hän tunnistaa tutun haasteen. ”Joulu tulee aina vain aiemmin ja vahvemmin. Se on biologinenkin tosiseikka. Vaan meillä on vihdoin keksitty tähän ratkaisu, ’Apulaistonttujen ympärivuodentyötovereiden koulutussarja’. Kaksiosainen. Ensin on ’Itsekseen puhumisen perusteet, 5 op’ ja sitten ’Sisäisten äänten tutkimisen jatkokurssi, 5 op’. Jos näitä testivaiheessa olevia kursseja kokeiltaisiin porukkanne kanssa, niin ehkä saataisiin heitä rauhoittumaan?”

”Voi miten hyvältä tuo kuulostaa”, iloitsee Ulla.

”Niinpä”, tuumii Pukki. ”Me täällä Korvatunturilla ajattelemme, että se mitä toiset näkevät, on se mitä toiset näkevät. Ja mitä he siitä sitten ajattelevat ja sanovat, on sitä samaa. Tai sinne päin. No, tätä heidän pitää ihan itse tutkia. Se ei ole kyläkuntaisten tai korttelikohtaisten apulaistonttujen vika, että heillä naavaparta alkaa kasvamaan. Jotkut vain ovat valittuja!”, innostuu pukki.

Ja jatkaa: ”Olemme filosofitontun kanssa keksineet, että nämä kurssit voisivat tuottaa ympärivuodenjoulurauhaa. Kun jäämme joulusta lomille, perustamme kurssikeskuksen. Kurssitamme niitä, joilla on hankaluuksia sisäisten ääntensä kanssa ja erityisesti niiden sisuksissa pitämisen kanssa. Itsekseen puhumisen perusteista se alkaa.”

”Onpa mahtava innovaatio!”, kiljaisee Ulla ja sanoo puhelimen sivuun, ”Nyt, Mika, on huolemme ratkaistu. Pukilla on kurssi, jolle laitamme työkaverisi”, ja jatkaa Pukille, ”Voitte laittaa kurssittajatontun tulemaan tänne meille. Heti. Meillä on muutamia henkilöitä, jotka kurssia tarvitsevat. Kiitos, hei!”

”Sepäs päättyi nopeasti”, huomauttaa Mika ja mutisee itsekseen, ”Kurssia pystyyn vaan. Keneltäkään kysymättä, niin…”, ja jatkaa kirkkaammalla äänellä: ”Toivottavasti kurssi sisältää ’Suoraan sanomisen uudelleen tulkinnan perusteet’. Sen suoritin Apulaistonttukoulussa. Siellä opetettiin, että suoraan sanominen ei ole sitä, että töräytetään ensimmäinen ajatus, omien luulojen mukaan. Vaan se on ehkä toiselta kysymistä ja toisen löytämistä. Ja sen jälkeen, kun on toinen siinä, eikä mitä tahansa kuviteltua, voidaan puhua toisen asiasta, melko suoraan. Kun uskalletaan olla. Mutta silloinkaan ei lauota omia ajatuksia suin päin. Näin tonttuja opetettiin. Ihan varma en ole, ymmärsinkö kaiken.”

”Apulaistonttukoulu kuulostaa mainiolta koululta. Onneksi saamme meidän koko tonttuilevalle porukalle nyt sitä oppia”, sanoo Ulla. ”Jaahas, siellä jo ovikello soi, niin että taitaa kurssittajatonttu olla tulossa. Nopeita ovat Korvatunturin toimitukset. Taidan itsekin osallistua sessioihin. Ja kai sinäkin tulet?”

”Ilman muuta”, vastaa Mika. ”Tontut tarvitsevat jatkuvaa koulutusta. Nämä asiat eivät valmiiksi tule. Minulta meinasivat jo käämit palaa, kun työkaverit naamaani ihmettelivät. Mutta heillä on varmasti hyvät syynsä naavapartani ihmettelyyn. Kieltämättä viherrys on vähän, no, harvinainen ainakin, jopa outo. Mutta nyt kurssille, tunnistamaan jokaisen omakin outous ja varmasti oma vajaus. Ehkä saamme työpaikallemme ympärivuodenjoulurauhan. Hienon käsitteen oli filosofitonttu taas keksinyt.”