Siirry sisältöön
Työelämä
Rohkeudella saavuttaa tavoitteita

Kun päätöstä tekee, pitäisi punnita siitä aiheutuvat kustannukset, riski ja hyöty. Ei kannata jäädä jumiin kerran tehtyihin huonoihin valintoihin, kirjoittaa Altti Lagstedt.

Julkaistu : 25.03.2021

Rohkeutta on olla rehellinen itselleen silloinkin, kun se on epämiellyttävää. Sanoa ja tehdä silloin kun on sen aika, vaikka olisi opportunistisesti mukavampi olla hiljaa. Vaikka henkinen epärehellisyys jossain määrin on sosiaalisten suhteiden liima, niin jossakin menee, tai ainakin pitäisi mennä raja, jossa asiat vain on sanottava niin kuin ne ovat, kaatui sitten korttitalo tai ei.

Joskus kuitenkin suunsa avaaminen on turhaa tai lähes hulluutta. Alvesson ja Spicer (2012) lanseerasivat organisatorisen typeryyden (functional stupidity) käsitteen. Ajatus on, että joskus organisaatiot toimivat tietoisen typerästi ajaakseen lyhyen tähtäimen tavoitteita välittämättä siitä, että samalla potkivat nilkoille pitkän tähtäimen hyötyjä.

Organisaatiot, joissa viestin tuojat ammutaan ja epäkohdista suunsa avaaminen on enemmänkin hulluutta kuin rohkeutta, toimivat organisatorisesti typerästi. Jos suun avaaminen on hulluutta, on rohkeampaa lähteä organisaatiosta kuin totella vain käskyjä. Kuten Adolf Eichmannin tapaus natsi-Saksassa hyvin toi esiin, edes totalitarismissa vastuu yksilön teoista ei siirry käskyjen antajalle.

Punnittavana kustannus, riski ja hyöty

Periaatteessa rohkeus on väline saavuttaa jotain. Joskus rohkeutta kuitenkin arvostetaan ilman että sillä saavuttamisella olisi niinkään väliä. Silloin arvostetaan välillisiä asioita. Ilmiö on sama kuin se, että arvokkaan auton ajatellaan indikoivan varallisuutta, vaikka se olisi pikavippivetoinen ja perhe asuisi pyöräkatoksessa syöden kylmää hernekeittoa.

Kaikki arvostus ei ole vaivan arvoista. Ei kannata olla hullunrohkea, saavutettu hyöty voi olla kustannuksiin nähden kohtuuttoman vähäinen. Hyppääminen tiikerihäkkiin on pelkkää hulluutta, vaikka kavereiden mielestä se olisi kuinka huippua ja peukutuksia ropisisi kaikille mahdollisille tileille. Joskus pelko, ts. rohkeuden puute on aivan aiheellista ja tervettä.

Kustannus-hyöty -ajattelun sijaan pitäisi ehkä puhua kustannus-riski-hyöty -ajattelusta: minkälaisen kustannuksen olen valmis maksamaan ja mikä on siedettävä riski sille, että haluttua hyötyä ei saavutetakaan. Jos henkilö esimerkiksi on huonossa työpaikassa, niin onko tavoiteltu parannus (hyöty) niin merkittävä, että kannattaa panostaa (kustannus) työpaikan vaihtamiseen, silläkin riskillä, että mikään ei lopulta parane, vaan ehkä jopa huononee (riski)?

Jos kyse on vain siitä, että nykyisen työpaikan kahvi on pahaa, voivat kustannus ja riski olla liian suuria. Mutta jos nykyisen työn esimies on narsisti-psykopaatti, ilmapiiri sairas ja työtehtävät sen mukaisia, niin riski on jo lähes olematon. Jopa aivan uuteen ammattiin kouluttautuminenkin voi olla ihan mielekäs kustannus.

Miksi rohkeus on vaikeaa

On helppoa jäädä paikalleen, on vaikeaa ottaa ensimmäinen askel. Ei haluta erottua, tai ottaa riskiä tuntemattomasta, vaikka omatunto soimaisi tai menestyjien kateus myrkyttäisi sydämen. Usein puhutaan jäämisestä mukavuusalueelle, mutta onko ikävässä tilanteessa katkeroituminen ja kyynistyminen oikeasti mukavaa?

Helposti myös pohditaan, että tähän asiaan on jo panostettu niin paljon aikaa/energiaa/resursseja, että tästä ei kannatta enää luopua. Liikemaailmassa sitä kutsutaan uponneiden kustannusten harhaksi (sunk cost fallacy): huonosti menevään projektiin syydetään yhä lisää resursseja, koska kenelläkään ei ole rohkeutta viheltää peliä poikki. Tämä harha tulee pitkällä aikavälillä kalliiksi: vanhoja huonoja päätöksiä ei kannata yrittää korjata uusilla huonoilla päätöksillä.

Sama pätee myös yksilötasolla henkilökohtaisen elämän päätöksiin: Ei kerran tehdyistä huonoista valinnoista pidä kärsiä koko elämää. Jos työ ahdistaa, voi opiskella uuden ammatin. Samoin voi kriittisesti arvioida muitakin elämänsä osa-alueita. Monesti asioille voi tehdä jotain, se vaatii vain rohkeutta tarttua niihin.

Tosiasioiden kohtaaminen on myös rohkeutta

Tänä päivänä maailma muuttuu nopeasti. On hyvä ymmärtää, milloin jokin vanha hyvä käytäntö muuttuu vanhaksi huonoksi käytännöksi. Osa käytännöistä ei ole alun perinkään ollut hyviä. Käytännöt ovat saattaneet periytyä sukupolvelta toiselle, mutta aina on vain puuttunut rohkeus tehdä niille mitään.


Rohkeutta on vaihtaa mielipidettään, tulla esiin poterostaan, puhkaista omat kuplansa ja katsoa asioita uudelta näkökulmalta. Hyväksyä että vanha totuus ei (enää) päde, että tieteellinen tieto voi oikeasti olla totta, vaikka arkijärki, oma ideologinen potero ja Facebook-ryhmä sanoisivat toista.

Lähde:
Alvesson, M., and Spicer, A. 2012. “A Stupidity-Based Theory of Organizations,” Journal of Management Studies (49:7), pp. 1194–1220. (https://doi.org/10.1111/j.1467-6486.2012.01072.x).

Kuva: www.shutterstock.com