Ystäväni haki hiljattain uutta työpaikkaa. Häneltä kysyttiin haastattelussa, miten hän suhtautuu kiireeseen. Rekrytoija antoi ymmärtää, että tulevassa työssä tulisi varautua ”hektiseen tahtiin”.

Ystävä vastasi hetken mietittyään rehellisesti, että kiire on hänelle työn luonteen vuoksi tuttua, eikä se häntä häiritsisi, kunhan kiire on tilapäistä eikä kuormita jatkuvasti. Hän kertoi myös tottuneensa aiemmassa työssään tekemään ylitöitä, mikäli tehtävien viimeistely sitä edellytti.

Seuraavana päivänä rekrytoija soitti ja halusi tarkistaa, kokiko ystäväni olevansa työtehtävien suorittamisessa keskimääräistä hitaampi, vai miksi hän arveli joutuneensa tekemään ylitöitä edellisessä tehtävässään?

Hämmentynyt ystäväni mietti, miten kertoa rekrytoijalle, että ei hän ollut hidas, eikä uskonut jatkuvia ylitöitä tekevien kollegojenkaan olevan; että ylitöistä oli muodostunut entisellä työpaikalla käytäntö, jota ei enää ollut mahdollista kyseenalaistaa. Itse asiassa, kiire oli niin jatkuvaa, että ilman asiantuntijoiden jatkuvaa joustoa ylitöihin organisaation koko perustehtävää ei ollut enää mahdollista toteuttaa. Ja samaan aikaan iso pörssiyhtiö teki erinomaista tulosta.

Tästä syystä hän myös uskalsi toivoa uudelta työltä vain ”tilapäistä kiirettä”.

Enemmän on enemmän – sopivasti nautittuna

Kiireen kulttuuri tuntuu muodostuneen synonyymiksi työelämälle. Kiire on omassakin asiantuntijaroolissani tuttua. Hanketyössä aikataulut rytmittävät työvuotta ja deadlinen lähestyminen nostaa väistämättä tahtia ja pidentää päivää. Omassa työssäni voin onneksi luottaa siihen, että suvantovaiheet ja tiivis tahti vaihtelevat eivätkä kiire tai ylityöt jää päälle.

Joskus huomaan aiheuttavani myös itse itselleni kiirettä. Kun tykkää työstään, eikä etätyöläisenä tarvitse välittää edes työmatkan aiheuttamasta pakollisesta katkoksesta, on helppo venyttää päivää ja ahnehtia työn alle ennakkoon jo huomisiakin tehtäviä. Työhönsä tykästyneen ylimääräistä työkuormaa kasvattaa myös helposti vaikeus sanoa ”ei”. Asiantuntijatyölle luonteenomaista on oman työn jatkuva kehittäminen ja on helppo innostua uusista tehtävistä – jotka eivät itse asiassa olisi enää mahtuneet kalenteriin.

Ylitöiden puskeminen ei siis ole pelkästään huono asia, kunhan se tapahtuu yhteisestä sopimuksesta ja ruokkii positiivisesti omaa työmotivaatiota. Uppoutuminen kiinnostaviin aiheisiin voi olla oman työn suola, sopivasti nautittuna.

Kuka tekee kovimman tuloksen?

Tehokkuutta ihannoivassa työelämässä pyrimme helposti, joko vastentahtoisesti tai huomaamattamme, maksimoimaan arvomme juoksemalla vielä vähän kovempaa ja tekemällä vielä hiukan enemmän. Samalla saatamme kuitenkin huomaamattamme tehdä karhunpalveluksen itsellemme ja työyhteisöille; ylläpidämme harhaa, että yksi työntekijä riittää hyvin tekemään sen työn, mihin oikeastaan olisi koko ajan tarvittu kaksi. Kiireestä tulee arkea ja ylitöistä käytäntö, josta ei ole mahdollista enää pyristellä irti.

Yritetäänkö siis vaihteeksi olla ”hitaita”? Kokeillaan tehdä hetki töitä normaalin työajan puitteissa, ja päätetään että se riittää. Annetaan pörssin hiukan horjua ja tuloksen hakeutua lukemiin, joihin on inhimillisellä suorituksella mahdollista päästä. Uskalletaan, niin esimiehinä kuin oman työn johtajina, luottaa siihen, että työssään myös palautumaan ehtivä työntekijä tekee lopulta parasta tulosta.