Useimmat meistä tunnistavat Matin ja Tepon ikivihreän laulun työn tekemisestä selkeän aikataulutettuna (”joka ainoa aamu seitsemäksi meen”) ja motiiviltaan parisuhdetta kannattelevaksi (”koska kulta sä jaksat olla mun omanain”).  Suhde työhön tuntuu olevan varsin suoraviivainen ja mutkaton.

Jos laulu tehtäisiin nyt, niin työn rajattomuus ja läikkyminen koko elämään vaikeuttaisi työn aloittamishetken määrittelemistä.  Asiantuntijatyön tekemisen motiivikin on ylevöitynyt itsensä toteuttamiseksi ja jatkuvasti uuden oppimiseksi.

Nämä työn entistä abstrahoidummat motiivit ovat kuitenkin alkaneet uuvuttaa tekijäänsä. Työhön ei enää sisällykään palautumista mahdollistavia rutiineja, vaan jokainen päivä tuntuu täyttyvän entistä monimutkaisemmilla ja nopeampaa reagointia vaativilla tehtävillä. Tällöin on venyttävä ja siedettävä toimimista epävarmuus- tai oppimisalueella, kuten nykyään sanotaan, josta suistuminen paniikkialueelle ei ole kuin muutaman hetken päässä.

Useat opettajat haluavat kuitenkin toimia opetustehtävissään vahvan osaajan roolissa. He eivät halua paljastaa ja tunnustaa omaa keskeneräisyyttään uudenlaisten kehittämistehtävien ja epämääräisten moniammatillisten kokeiluiden äärellä.

Työn ja oppimisen raja hälvenee

Kun uutta on opittava, monimutkaistuviin tehtäviin ei olekaan enää suoraan tarjolla formaalia ulkopuolista koulutustukea, vaan itse työssä ja työstä on pystyttävä oppimaan. Shoshana Zuboff teki jo vuonna 1988 kuuluisaksi havaintonsa työn ja oppimisen rajaviivan katoamisesta työpaikoilla: työ oppimisena ja oppiminen työnä.

Opettajia pidetään oppimisen asiantuntijoina, ja moni vetoaakin John Deweyltä muokattuun ideaan, että opettajat oppivat erityisesti opettaessaan (learning by teaching). Kun on tutkittu erityisesti ammattikorkeakouluopettajien oppimisen tapoja (ks. Töytäri ym. 2016), korostui kuitenkin edelleen yksin oppiminen, vaikka entistä enemmän ratkaisuja vaativat työtehtävät edellyttävät moniammatillista yhteiskehittämistä, kokeiluita ja jakamista. Opettajat tukeutuvat työnsä autonomisuuteen oman osaamisensa kehittäjinä – mutta toisaalta yhä useampi joutuu tai haluaa etsiä paikkoja sen pohtimiselle, mikä onkaan minun roolini esimerkiksi opettajana opiskelijoiden oppimisen ohjaajana ja heidän tulevaisuutensa rakennuspuiden pinoamisen apuhenkilöinä.

Vertaisryhmämentorointi antaa tilan oivalluksille

Vertaisryhmämentorointi (verme) tarjoaa työn arkeen huokoisen tilan ja paikan oman oppimisen ulkoistamiselle sekä jakamiselle. Vertaisryhmämentoroinnissa kaapataan ennalta strukturoimattomat informaalit keskustelut reflektiivisiin työssä ja työstä oppimisen istuntoihin. Perinteisistä kahvipöytäkeskusteluista otetaan askel systemaattisiin kohtaamisiin, joilla on yhdessä – ilman ulkopuolista vaadetta – sovittu teema ja työskentelytapa. Itseohjautuva vermeryhmä määrittelee siten itse keskusteluidensa ja kehittämisen kohteensa. Itseohjautuvuuden (Deci & Ryan 2000) nimissä osallistujat myös pääsevät tunnustamaan toistensa työn merkityksen sekä yhdessä merkityksellistämään omaa työtään sekä mahdollisia yhteisiä kehittämisaskelluksiaan.

Verme-istuntoissa työstetään osallistujien työtehtävien tuottamia kokemuksia. Näitä kokemuksia voidaan integratiivisen pedagogiikan hengessä (ks. Heikkinen & Tynjälä 2012) eritellä valittujen teoreettisten jäsennysten avulla mm. lukemalla teemaan liittyvää kirjallisuutta ja tuottamalla erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja kokeiltavaksi sekä jälleen arvioitavaksi.

Ryhmä voi myös hyödyntää yhteistoiminnallisia työskentelymenetelmiä työstäessään nimettyjä kehittämiskohteita. Ryhmässä on rakennettava luottamuksen dialoginen ilmapiiri, jonka joku on määritellyt matematiikan hengessä: jos kertoo, ei voi jakaa! Toisaalta ryhmä voi toki myös sopia, mitä asioita on vietävä muiden tietoon, jotta kehitettävät asiat saavat lähijohdon siunauksen mm. budjettien muodossa.

Tärkeää myös on dokumentoida sovitusti keskusteluiden ja työstöjen tuotoksia, jotta prosessi etenee jouhevasti. Muutoin jokainen istunto voi alkaa sen pähkäilyllä, mitä viimeksi tehtiin ja poljetaan paikalla toistamalla jo moneen kertaan esitettyjä näkemyksiä.

Työssä ja työstä oppimista voisi nyt kuvata Pelle Miljoonan laulun muokatulla sanoituksella: ”Mitä tänään töissä opit neito pellavapäinen?”

Merja Alanko-Turunen on yliopettaja Haaga-Helia Ammatillisessa opettajakorkeakoulussa. Kirjoituksen taustalla ovat kansalliset kärkihankkeet Osaava Verme ja Verme², joissa Haaga-Helian Ammatillinen opettajakorkeakoulu on ollut kumppanina.

Lähteet

Deci, E.L. & Ryan R.M. 2000. The” what” and” why” of goal pursuits: Human needs and the self-determination of behavior. Psychological inquiry 11 (4), 227-268.

Heikkinen, H.L.T & Tynjälä, P. 2012. Työssä oppimisen monet muodot. Teoksessa Heikkinen, HTL, Jokinen, H. & Tynjälä, P. (toim.) Osaaminen jakoon. Vertaisryhmämentorointi opetusalalla. Juva: PS-kustannus, 17 – 25.

Töytäri, A., Piirainen, A., Tynjälä, P., Vanhanen-Nuutinen, L., Mäki, K., & Ilves, V. 2016. Higher education teachers’ descriptions of their own learning: a large-scale study of Finnish Universities of Applied Sciences. Higher Education Research and Development, 35 (6), 1284-1297.

Zuboff, S. 1988. In the age of the smart machine. the future of work and power. New York: Basic Books.