Toimitusten diversiteetti on noussut viime aikoina journalismissa yhdeksi tärkeimmistä kansainvälisistä keskusteluaiheista. Yksi syy on Black Lives Matter -liike, joka synnytti Yhdysvalloissa massamielenosoitukset. Niiden seurauksena toimituksissa havahduttiin pohtimaan sitä, miten vahvasti valkoisen keskiluokan silmin ne edelleen katsovat maailmaa. (Ks. esim. Cherubini, Newman & Nielsen 2020, Gottfried & Barthel 2020.)

Kun Harvardin yliopiston tutkimuslaitos Nieman Lab julkaisi viime vuoden lopussa ennustuksia tulevalle vuodelle, niistä useissa nostettiin esille diversiteetti. Yksi kirjoittajista, Gabe Schneider, kirjoitti, että toimituksissa pitäisi viimein vuonna 2021 ymmärtää diversiteetin merkitys journalismille (Schneider 2020).

Myös Yhdysvaltojen ulkopuolella on herätty pohtimaan monimuotoisuutta. Syksyllä 2020 Reuters Institute teetti aiheesta laajan kansainvälisen kyselyn, ja kävi ilmi, että päätoimittajat kyllä haluavat palkata erilaisista taustoista tulevia toimittajia. Kaikkein tärkeimpänä he kokevat nimenomaan etnisen monimuotoisuuden lisäämisen. Sitä piti tärkeimpänä 42 prosenttia vastaajista. (Cherubini, Newman & Nielsen 2020, 15.)

”Toimitusten monimuotoisuus on vitsi”

Diversiteetistä ei Suomessa ole käyty juurikaan keskustelua etnisyyden näkökulmasta journalismin kontekstissa, aivan viime aikoja lukuunottamatta. Toukokuussa Ylen Ville Seuri kirjoitti toimitusten monimuotoisuudesta Suomeen Lehdistöön otsikolla ”Toimitusten monimuotoisuus on lähinnä vitsi, ja siksi jokainen rekrytointi on tärkeä”. Seuri työskentelee Yle Kioskin vastaavana tuottajana.

Seuri kiinnitti kirjoituksessaan huomiota siihen, että samaan aikaan, kun toimitukset kritisoivat teräväsanaisesti esimerkiksi poliisilaitosta monimuotoisuuden puutteesta, on toimitusten oma monimuotoisuus lähinnä vitsi: sitä ei ole. Seuri muistuttaa myös, että journalistisessa työprosessissa on paljon työvaiheita, joissa esimerkiksi toimittajan täydellinen suomen kielen taito ei ole välttämätöntä.

Etnisen tai kielellisen diversiteetin sijaan suomalaisen keskustelun keskiössä on usein ollut esimerkiksi se, mitä puoluekantaa toimittajat edustavat (Reunanen & Koljonen 2014, 7). Osaltaan keskustelun puutteeseen on toki vaikuttanut se, että Suomi on ollut pitkään etnisesti, kulttuurisesti ja kielellisesti homogeeninen maa.

Muiden kuin kotimaisten kielten puhujien määrä kasvaa

Nyt Suomessa on käynnissä valtava demografinen muutos. Muita kuin Suomen virallisia kieliä äidinkielenään puhuvia suomalaisia on Suomen väestöstä 7,1 prosenttia. Yleisimmät äidinkielet tämän ryhmän keskuudessa ovat venäjä, viro, arabia ja somali. Ennusteen mukaan Helsingin vieraskielinen väestö kasvaa sadallatuhannella vuoteen 2035 mennessä. Se tarkoittaa, että 15 vuoden päästä joka neljäs helsinkiläinen puhuu äidinkielenään jotain muuta kuin Suomen virallisia kieliä. (Helsingin kaupungin tietokeskus 2016.) Koko maassa arvioidaan olevan miljoona vieraskielistä vuoteen 2040 mennessä (Kuntaliitto 2020).

Yhteiskunnan monimuotoistuminen ei näy vielä suomalaisissa toimituksissa. Toimitusten diversiteetin lisäämistä on kuitenkin pidetty yhtenä keinona vahvistaa journalismin roolia osana demokraattista yhteiskuntaa (Glasser, Awad & Kim 2009, 58). Viimeksi kuntavaaleissa näimme, kuinka hauras demokratia on: äänioikeutetuista vain runsas 55 prosenttia käytti äänioikeuttaan. Erityisen pieni äänestysaktiivisuus oli niissä kaupunginosissa, joissa asuu paljon maahanmuuttajataustaista väestöä.

Demokratian kriisi on myös journalismin kriisi: maahanmuuttajataustaisilla alueilla yhteiskuntaa ei koeta samalla tavalla omaksi kuin perinteisesti kantasuomalaisilla alueilla. Tässä suhteessa journalismi on epäonnistunut yhteisen todellisuuden luomisessa. Samantyyppinen tulos saatiin myös Rare Median hiljattain teettämässä kyselyssä: 59 prosenttia kyselyyn vastanneista katsoi, että journalismin luoma kuva ei vastaa suomalaista yhteiskuntaa. Kyselyyn vastasi noin 550 yleisön edustajaa. Rare Media haastatteli lisäksi media-alan ammattilaisia ja tutkijoita. Haastatteluissa kävi ilmi, että myöskään journalismin ammattilaisten mielestä journalismi ei luo riittävän moninaista kuvaa Suomesta.

Edustavuus synnyttää luottamusta

Diversiteetti vahvistaa journalismin edustavuutta. Edustavuudella voidaan yhtäältä viitata siihen, miten toimittajat edustavat kansaa, eli miten toimittajien taustat heijastelevat kansalaisten taustoja. Toisaalta edustavuudella viitataan myös siihen, miten eritaustaiset kansalaiset pääsevät esiin journalismissa. (Heikkilä & Kunelius 1997, 6.) Edustavuudella on demokratialle erityinen merkitys: eri ihmisryhmät odottavat, että journalismi tarjoaa välineitä juuri heille tärkeiden aiheiden poliittiselle tarkastelulle. Pettyminen näissä odotuksissa voi synnyttää epäluottamusta journalismia kohtaan. (Heikkilä ym. 2012, 182–183.)

Toimitusten diversiteetin suhde journalismin diversiteettiin on monisyinen asia. Suomessa aihetta on tarkasteltu sukupuolten välisen tasa-arvon osalta. Sukupuolten määrällinen tasa-arvo suomalaisissa toimituksissa saavutettiin vuosituhannen vaiheessa, ja 2010 enemmistö toimittajista oli naisia (Ruoho & Torkkola 2010, 10). Naisten osuus haastateltavista on kuitenkin pysynyt pitkään noin kolmasosassa (ks. emt.; Vasantola 2021). Kansainvälisissäkin tutkimuksissa on saatu ristiriitaisia tuloksia siitä, miten toimitusten tasa-arvoistuminen vaikuttaa uutisointiin (Ruoho & Torkkola 2010, 23). Toisaalta esimerkiksi elokuvatutkimuksen piirissä on havaittu, että yksikin nainen tuotannon työryhmässä lisää radikaalisti sitä, miten paljon naiset pääsevät kyseisessä elokuvassa ääneen (Lauzen 2018).

Tähän saakka suomalaisten luottamus uutismediaan on ollut kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen korkea – ja on sitä uusimman selvityksen mukaan edelleenkin (Matikainen ym. 2020). On kuitenkin vaara, että luottamus murenee, jos alati kasvava joukko kansasta ei koe journalismin edustavan itseään. Käytännön lääkkeeksi luottamuksen parantamiseen ehdotetaan usein sitä, että toimituksiin rekrytoidaan eri taustoista tulevia toimittajia (ks. esim. Freelon ym. 2018, 81 ja Bunting 2018). Diversiteettikysymysten sisällyttämistä osaksi journalismin opintoja pidetään myös tärkeänä (ks. esim. Burns 2016, 222).

Journalismin koulutus voi rakentaa diversiteettiä

Olemme Haaga-Heliassa järjestäneet maahanmuuttajataustaisille toimittajille kaksi koulutuskokonaisuutta. Ensimmäinen koulutus järjestettiin 2019-2020 ja toinen keväällä 2021. Yhteensä koulutuksiimme on osallistunut 34 toimittajaa 14 maasta. Osin maahanmuuttajataustaiset toimittajat ovat työskennelleet yhteisissä projekteissa journalismin tutkinto-opiskelijoiden kanssa. Yhteistyön tuloksena on syntynyt juttuja, joita kukaan ei voisi yksin tehdä: maahanmuuttajatausten toimittajien kielitaito, heidän löytämänsä juttuaiheet ja haastateltavat yhdistettyinä tutkinto-opiskelijoiden ymmärrykseen suomalaisesta yleisöstä ja yhteiskunnasta ovat tuottaneet uusia aiheita suomalaiseen journalismiin.

Olemme onnistuneet löytämään koulutuksiin osallistuneille toimittajille toimeksiantajia ja yhteistyökumppaneita; tarve koulutuksille on tunnustettu journalismin kentällä, ja toimitukset ovat halunneet lähteä mukaan yhteistyöhön. Maahanmuuttajataustaisten toimittajien tekemiä juttuja on koulutuksiemme jälkeen julkaistu jonkin verran, viimeksi Helsingin Sanomissa julkaistiin yhden opiskelijamme tekemä juttu, jossa oli haastateltu neljää taiwanilaista, jotka olivat suorittaneet korkeakoulututkinnon Suomessa mutta jotka olivat muuttaneet pois Suomesta. Monin tavoin työmme on kuitenkin vasta alussa.

Haluamme myös jatkossa olla mukana edistämässä suomalaisten toimitusten etnistä diversiteettiä. Suunnittelemme parhaillaan uutta koulutusta, jossa voisimme luoda työskentelytapoja maahanmuuttajataustaisten toimittajien ja suomalaisten toimitusten välillä. Haluamme jatkaa myös journalismin tutkinto-opiskelijoiden ja maahanmuuttajataustaisten toimittajien yhteistyötä uusilla projekteilla. Koska Suomessa työ on vasta alkutekijöissään, on tärkeää, että myös journalismikoulut ovat mukana luomassa alalle uusia käytäntöjä.