Kuvitellaan tilanne: olet laajan projektin asiantuntijatapaamisessa, jossa suurin osa osallistujista on muita kuin sinun osaamisalueesi asiantuntijoita. Olet juuri siirtymässä keskustelemaan projektiin liittyvistä yksityiskohdista sen ainoan henkilön kanssa, jonka tunnet ja joka tietääksesi on se toinen samalta osaamisalueelta mukana oleva asiantuntija. Sinulla on mielessä pari haastavaa yksityiskohtaa, joihin haluaisit etsiä vastuksia.

Siirtymisesi keskeyttää projektin vetäjä, joka ilmoittaa, että nyt rikotaan vähän luutuneita klikkejä ja jaetaan osallistujat sattumanvaraisiin ryhmiin. Mennään epämukavuusalueelle ja haetaan yhdessä laajempia näkökulmia!

Tiedät välittömästi kaksi asiaa: ne hyvin yksityiskohtaiset, asiantuntemukseesi liittyvät kysymykset, jotka olivat mielessäsi, jäävät käsittelemättä, ja lopun ajan tulet vastaamaan ei-sinun alasi asiantuntijoiden kysymiin, sinulle hyvin triviaaleihin kysymyksiin.

Hyvin todennäköisesti siirryt ryhmäajattelumoodiin (ks. esim. Janis 1971) ja nyökyttelet ilmeettömästi niillekin ajatuksille, jotka asiantuntemuksesi perustella sinun pitäisi osata ampua alas. Huokaat syvään ja suret menetettyä työaikaa jo etukäteen.

Edellä kuvattu kuulostanee kohtuullisen arrogantilta nörttiajattelulta, jossa asiantuntijan mielessä pyörivät yksittäiset yksityiskohdat ylikorostuvat kokonaiskuvan kustannuksella: Minun työni yksityiskohdat ovat tärkeämpiä kuin koko projektin kokonaiskäsityksen parantaminen. En halua kuunnella muita, minulla on paljon tärkeämpiä pohdintoja ja ongelmia ratkaistavana nyt. Enkä varsinkaan halua mitään uusia näkökulmia, koska ne voivat laittaa tähän asti pohditut yksityiskohdat aivan uusiksi. Pysyn mieluiten omalla osaamisalueellani enkä lähde seikkailemaan muilla alueilla, joissa en ole asiantuntija. Vieraiden asioiden ja näkökulmien kohtaaminen on hyvin epämukavaa, parempi on, että olen loppuajan hiljaa…

Jos kaikki toimisivat näin, projektista voisi tulla teknisesti, yksityiskohtien tasolla hyvinkin onnistunut, mutta lopputulos voisi olla täysin käyttökelvoton.

Liian kapea näkökulma ei riitä, vaikka tekisi oman osuutensa kuinka hyvin

Ilman monelta puolelta pohdittua kokonaiskuvaa riskinä on, että joitain keskeisiä näkökulmia jää huomioimatta tai että uuteen ongelmaan työnnetään vanhaa ratkaisua: keksitään pyörää uudelleen, kun pitäisi jo keksiä lentokone. Esimerkiksi huonon liiketoimintaprosessin sementoiminen ikäväntuntuisella tietojärjestelmällä ei aja kenenkään etua, vaikka tietojärjestelmä toimisikin moitteettomasti (vrt. esim. paljon julkisuutta saaneet terveydenhoitoalan järjestelmät).

Epämukavuusalueella käymistä ja eri alojen asiantuntijoiden kohtaamista tarvitaan.

Mutta joskus paholainen todellakin asuu yksityiskohdissa. Rakentamispuolella kuulee joskus väitettävän, että tunnetun arkkitehdin suunnitteleman rakennuksen tuntee siitä, että kaikki erikoiset ja vaikeat yksityiskohdat on jätetty rakentajan ratkaistavaksi. Toisinaan jälki on sen mukaista: arkkitehtuurisesti hieno kokonaisuus voi kärsiä mittavista vesivahingoista tai rakennuksen ylläpito on kohtuuttoman kallista arkkitehdin sanellessa vielä haudankin takaa ilmastoon sopimattomia materiaalivalintoja.

Samoin voi käydä kehittämisprojekteissa: joitain yksityiskohtia olisi pitänyt hioa vähän pidemmälle ennen kuin lähdetään toteutusvaiheeseen ‒ tasakatto tai spagettikoodiksi muodostuva ohjelmistorakenne eivät sittenkään olleet se paras ratkaisu.

Asiantuntijat pitää päästää myös mukavuusalueelleen, eikä mukavuusalue saa olla mikään kirosana.

Ensinnäkin, nimensä mukaisesti, siellä työskentely on mukavaa, kun taas epämukavuusalueella työskentely on epämukavaa. Tämä on helposti unohtuva itsestäänselvyys, jolla voi olla yllättävän suuri merkitys työn viihtyisyyteen ja työssä pysymiseen. On varmaan jokin syy, että asiantuntija on alun perin ajautunut sinne omalle mukavuusalueelleen, ja voisi kuvitella, että hän myös haluaa olla siellä.

Toisekseen, yleensä mukavuusalueella toimimiseen syntyy rutiineja, jotka tehostavat työn tekemistä. Sen sijaan epämukavuusalueella ollaan usein tilanteessa, jossa rutiineja ei pysty soveltamaan ja työskentely on tehottomampaa.

Harva pystyy olemaan asiantuntija ja työskentelemään tehokkaasti useammalla alalla

Jos ollaan liian paljon asiantuntemuksellisella epämukavuusalueella, oma mukavuusalue ja siihen liittyvä osaaminen näivettyvät, asiantuntijasta alkaa muodostua ”seurustelu-upseeri”, joka osaa sanoa ympäripyöreyksiä kaikesta mutta ei mitään syvällisempää mistään.

Yllä mainittu pätee myös muihin kuin asiantuntemukseen liittyviin epämukavuusalueisiin. Esimerkiksi uudet prosessit, tietojärjestelmät tai organisaatiomuutos tarkoittavat lyhyellä aikavälillä olemassa olevien rutiinien rikkoutumista ja tehokkuuden laskua (Elrod & Tippett 2002). Jos muutos on jatkuvaa, ollaan alituiseen muutoksen ”kuolemanlaaksossa” (Elrod & Tippett 2002) eikä organisaatio pysty toteuttamaan täyttä potentiaaliaan koskaan ja uudet muutokset vievät vain syvemmälle kuoppaan.

Lopputuloksena parhaat asiantuntijat lähtevät etsimään vähemmän kaoottista työskentely-ympäristöä.

Epämukavuusalueella on siis hyvä käydä todellisen tarpeen niin vaatiessa, mutta sinne ei pidä muuttaa. Toisin kuin hyvin muodikkaasti väitetään (ks. esim. Balki 2021), epämukavuusalueelle meno ei ole mikään itseisarvo: jos halutaan tehostaa toimintaa, on pidettävä huolta, että asiantuntijat pääsevät toteuttamaan osaamistaan ensisijaisesti siellä mukavuusalueellaan.