Me olemme kaikki kokeneet otsikon tilanteen. Tahtomattamme ja usein ilman mahdollisuutta vaikuttaa lopputulokseen. Sitä aloittaa innostuneena, mutta kaikki palat eivät asetukaan kohdalleen.

Palat ovat eri kokoisia, värisiä ja ehkä jopa eri palapelistä. Yhteisen maiseman maalaaminen ei onnistu, vaikka kuinka pyrkisi inspiroimaan, ohjaamaan ja viestimään. Loppua kohden alkaa pala tarttumaan kurkkuun, kun takarajat lähestyvät, eikä yhteistä säveltä löydy.

Ensimmäinen ajatus on, ettei tässä näin pitänyt käydä – tämänhän piti onnistua! Jossain vaiheessa on pakko tunnustaa itselleen, ettei yhteistä ymmärrystä ole mahdollista löytää, koska ryhmässä on yhtä monta agendaa kuin toimijaakin.

Maine on hankemaailman valuuttaa

Hankemaailmassa epäonnistuminen ei ole sama asia kuin uudenvuoden lupaus, jonka pitämisessä lähes 90 % ihmisistä epäonnistuu (Wiseman 2007). Se ei ole sama asia kuin yön pikkutunteina tehty lupaus kesäkunnosta, jonka tavoittelu alkaa heti auringon noustessa.

Hankemaailmassa epäonnistuminen voi pahimmillaan tarkoittaa sitä, että hankkeeseen myönnetty rahoitus joudutaan maksamaan takaisin. Se taas voi horjuttaa koko organisaatiota, ja asettaa paitsi oman myös kollegoiden työpaikat vaaravyöhykkeelle.

Samalla epäonnistunut hanke voi jäädä rumaksi ja räsyiseksi sulaksi organisaation tirolilaishattuun, sillä maine on hankemaailman valuuttaa – mitä parempi maine, sitä nimekkäämpiä kumppaneita organisaatio saa haalittua.

Mitä nimekkäämpiä kumppaneita organisaatio saa haalittua, niin sitä helpompi sen on saada rahoitusta tuleville hankkeille.

Pelkästään se merkitsee, mitä tiedolla tekee

Nyt katse pois kengistä. Kun maa katoaa jalkojen alta, niin järki tulee hätiin. Hankemaailmassa epäonnistuminenkin voi olla onnistuminen, kunhan siihen vain löytää oikeanlaisen kulman. Kaikki on kiinni perspektiivistä.

Ammattikorkeakoulujen hankkeiden tavoitteena on usein pilotoida jotain täysin uudenlaista. Niiden tavoitteena on selvittää, miten jokin toimii, jotta joku muu voi kehittää ideaa eteenpäin. Tavallaan on melko harvinaista, että hankkeesta syntyy jotain pysyvää.

Siksi epäonnistuminenkin on kuin kolikko, josta löytyy kruuna ja klaava. Se voi olla hyödyllistä tai haitallista. Loppujen lopuksi kaikki on kiinni siitä, millaista tietoa hanke tuottaa, ja miten sitä tietoa tullaan hyödyntämään.

Jos hankkeen jälkeen pystytään kartoittamaan ja tunnistamaan syyt epäonnistumiselle, niin on syntynyt uutta ja tärkeää tietoa, jota joku muu voi hyödyntää tulevaisuudessa. Todellinen epäonnistuminen taas merkitsisi tietojen lakaisua maton alle. Sormien osoittelua.

On totta, että menneiden kaivaminen, ja varsinkin omien virheiden kriittinen tarkastelu, voi olla kivuliasta, mutta juuri sen vuoksi se on välttämätöntä. Tarkoitus on pelastaa takana tulevat siltä samalta miinakentältä, joka vei jo sinun jalkasi.

Tapa lähestyä pettymyksiä

Epäonnistumiset ja virheet ovat väistämätön seuraus uuden kokeilemisesta. Mutta samaan aikaan ne voivat olla myös arvokas tapa oppia uutta, jos organisaatiolla on vain oikeanlainen tapa lähestyä pettymyksiä (Birkinshaw & Haas 2016). Terveellinen tapa.

Sillä kuten Francis Scott Fitzgeraldin luoma nuori psykologi Dick Diverkin toteaa kirjassa Yö on hellä (1934), sinun ei pidä sekoittaa epäonnistumista lopulliseen tappioon. Tiedosta voi olla vielä hyötyä, vaikka sinulle se on urasi kivuliain muisto.

Näistä syistä epäonnistumisia ei saisi koskaan piilotella, vaan levittää avoimesti. Suurin virhe, minkä organisaatio voi tehdä, on ampua sanansaattaja ja haudata huonot uutiset (Birkinshaw & Haas 2016), sillä jaetut vastoinkäymiset myös pienentävät niiden riskiä tulevaisuudessa.

Ei sovi myöskään unohtaa, että epäonnistumisten hyväksyminen rakentaa työyhteisön luottamusta, joka on yksi hyvän organisaatiokulttuurin tärkeimmistä rakennuspalikoista. Se puolestaan rohkaisee myös muita innovoimaan ja kokeilemaan riskialttiimpia ideoitaan.

Kuva: www.shutterstock.com