Siirry sisältöön
Pedagogiikka
Ohjaajan taitava taide

Erehtyminen ei ole pahe. Erehtyminen on hyve. Erehtymisen kieltäminen on osaamattomuutta, kirjoittaa Mika Saranpää.

Kirjoittajat:

Julkaistu : 23.11.2020

”Rakas mielikuvitus, eniten pidän sinussa siitä, ettet sinä anna anteeksi.”
Näin kirjoitti Andre Breton (1924, 15) Surrealismin ensimmäisessä manifestissa. Kokeilen Bretonin esittelemää ajattelun muotoa yhtenä lähtökohtana ohjaajan osaamisen ja työn pohtimiseen.

Oman tarinansa ohjaaja

Bretonin mielikuvitusta rakastava toteamus kääntää katseen jokaisen itseen. Mielikuvitus ei liene kenenkään muun kuin minun. Sitä ruokkivat tekijät ovat toki myös toisten. Mutta mielikuvitus, kuvittelun kyky on aina oma.

Breton oli runouden teoreetikko. Nykyään on helppo sanoa, että jokainen, myös ohjaaja, tekee ja mielikuvittelee itsestään tarinaa. Kun tarina ja merkitykset jämähtävät, ainoastaan joustava ja vilkas mielikuvitus voi siltä pelastaa. Siksi voi syntyä tunne, että mielikuvitus ei anna anteeksi.
Mielikuvitus on työkalu, joka yllyttää olemaan ja ajattelemaan toisin. Se yllyttää rikkomaan oman tarinan rakenteita ja kestoja. Se kääntää sisältöjä ja juonia nurin. Viittausten, merkityksiä luovien suhteiden, merkkien koko järjestelmä viuhtoo vauhkoontuneena eläimenä.

Jos edellisen pohjalta yltyy ajattelemaan, että ohjaajan työ on taiteen tekemistä, pitää olla tarkkana. Ohjaaminen voi kyllä olla taidetta, mutta sen materiaa ei ole ohjattava – vaan taiteena sen materiaa on ohjaaja itse.
Ohjaaja taideteoksena mielikuvittelee omia rajojaan rikki, avaa ajattelemisen ja toiminnan tapojaan. Vain näin ohjaaja voi olla ohjattavan, tuntemattoman toisen asialla. Vain näin ohjaaja voi olla tietämättä ennalta.

Tietämätön ja hyvinvoiva ohjaaja

Breton (1924, 15) kysyy myös näin: ”Eikö erehtymisen mahdollisuus ole mielelle pikemminkin hyvinvoinnin ehto?”

Kun ohjaaja uskaltaa antaa mielikuvittelunsa syytösten vyöryä ennalta tietämisen välttämättömyyksien kimppuun, hän voi huoletta löytää erehtymisensä mahdollisuudet. Erehtyminen ei ole pahe. Erehtyminen on hyve. Erehtymisen kieltäminen on osaamattomuutta.

Martti Lindqvist (1990, 201-204) näki itsestä huolehtimisen ohjaajan työn ensimmäisenä eettisenä periaatteena. Voimme yhyttää Bretonin ja Lindqvistin aivoituksia. Kun ohjaaja uskaltaa olla erehtyväinen, hän osaa luoda omaa hyvinvointiaan; samalla ei-tietämisen mahdollistaminen antaa toisen olla niin kuin on.

Toisaalta mielikuvitus on ohjaajan etiikan olennainen työväline. Kun se muistuttaa ohjaajaa ohjaajan rajojen suhteellisuudesta ja jopa joskus haitallisuudesta ohjattavalle, se on myös ohjaajan hyvinvoinnin tuki.
Mielikuvituksen ilmentämä anteeksi antamattomuus on hyväilyä, ei pahoin pitelyä. Ja kun ohjaaja uskaltaa hyväillä itseään mielikuvitteluaan kasvattaen, hän hyväksyy ohjattavan ja kuulee toisen kutsun.

Ohjaaja kohteliaana työssään

”Runollinen surrealismi […] on näihin saakka pyrkinyt korjaamaan dialogin entiselleen, täysin todenmukaiseksi, vapauttamalla molemmat keskustelijat kohteliaisuuden vaatimuksista.” (Breton, 1924, 53-54.)

Bretonilla on tekstissään taipumusta korostaa sovinnaisuussääntöjen rikkomisen autuaaksi tekevyyttä. Mitähän se voisi ohjaustyössä tarkoittaa? Pitäisikö ylipäätään tarkoittaa mitään?

Ohjaaja tekee ohjattavansa kanssa työtä. Työ tapahtuu erilaisten merkityksiä tuottavien kohtaamisten muodossa. Tyypillinen kohtaamisen muoto on puhe. Oletamme, että tämän puheen pitäisi tapahtua joidenkin sääntöjen mukaisesti, vähintään kohteliaisuussääntöjen.

Kokeillaanpa tutkia, mitä sanoo Breton. Hän jatkaa: ”Mitä taas tulee vastaukseen, jonka huomautukset saavat irti, niin se, periaatteessa, jättää täysin kylmäksi puhetoverin itserakkauden” (Breton, 1924, 54).

Kohteliaisuus kytkeytyy Bretonin pohdinnoissa siihen, miten reagoimme toisen sanoihin. Olemme tottuneet joihinkin merkityksiin, joita annamme mielemme seurata ja joita mielemme kyseenalaistamatta hyväksyy. Näin olemme mahdollisesti kohteliaita. Toki joissakin sosiaalisen toiminnan rajoissa tämä onkin viisautta. Mutta kun olemme tekemisissä ohjauksen kanssa, pitäisikö kohteliaisuuskin ajatella hieman toisin?

Tiedämme, että empatiaa korostetaan ohjauksen vaikuttavuuden perustana (ks. Wahlström, 2014). Entä jos empatiaksi nimetty kohteliaisuus perustuukin ohjaajan tuttuuden kokemuksille? Ja siten ehkä onkin omiaan pysäyttämään toisen mahdollisuuksia? Esimerkiksi näin: jokainen myöntävä, ohjaajan havainnoissa immanenssina oleville ja tuttuutta ylläpitäville esiymmärryksen rakenteille perustuva kvasitunnustava nyökkäys sulkee toisen mielikuvitusta ja mahdollisuuksia olla toisin?
Olisiko siis niin, että ohjaajan pitäisi – ja tämä voi nyt mennä liioittelun puolelle – aina kyetä ylittämään oma itserakkaus? Siis olla siten kylmä, että ei innostu niistä asioista, jotka itseä innostavat? Vaan innostuu vain siitä, mikä innostaa toista? Tämä tietenkin voi olla jo vaarallista.

Ja näin taas kohteliaisuus on vain suu ymmyrkäisenä kysymistä, ei koskaan ymmärtämistä, toisen kaltaisuuden tunnistamista. Kohteliaisuus ei synnykään itsetyytyväisyydestä, kun saattaa jotenkin olla samalla aaltopituudella tai tuntea kemioiden kohtaavan. Kohteliaisuus syntyy ohjaajan oman tarinan kyseenalaistamisesta, oman itserakkauden asettamisesta kysymyksen alle.

Näin ohjaaja tekee itsestään elävää taideteosta – vähän kuin musiikki-improvisaatiota tai modernia tanssia, vailla liian määriteltyä koreografiaa, ehkä vain runoutta – ja samalla mahdollistaa toisen kuulemisen.
”Rakas mielikuvitus, eniten pidän sinussa siitä, ettet sinä anna anteeksi.”

Lähteet

  • Breton, A. (1924). Surrealismin manifesti. Ensimmäinen manifesti 1924. Suom. Väinö Kirstinä. Hämeenlinna: Karisto 1970.
  • Lindqvist, M. (1990). Auttajan varjo – pahuuden ja haavoittuvuuden ongelma ihmistyön etiikassa. Helsinki: Otava 2016.
  • Wahlström, J. (2014). Psykoterapian tulos ja siihen vaikuttavat tekijät. Teoksessa S. Eeronen & P. Lahti-Nuuttila (toim), Mikä psykoterapiassa auttaa. Integratiivisen lähestymistavan perusteita. Helsinki: Edita.