Toiveista huolimatta korkeakoulupaikkojen lisääminen alhaisen vetovoiman alueille ei automaattisesti tuo sinne lisää opiskelijoita ja asukkaita, vaan pahimmillaan jarruttaa yhteiskuntakehitystä, heikentää kansallista kilpailukykyä ja lisää hyödyttömiä kustannuksia. Opiskelijan kannalta riskinä on opintojen aloittamisen viivästyminen tai jopa niiden keskeytyminen.

Alueellinen polarisaatio haastaa ammattikorkeakouluja

Alueelliset erot hakukohteiden vetovoimassa ovat kasvaneet. Itä- ja Pohjois-Suomen aloituspaikoista vain osa täyttyy, kun samaan aikaan erityisesti pääkaupunkiseudulla, Tampereella ja Turussa nuoret joutuvat kilpailemaan opiskelupaikoista.

Esimerkiksi Tampereen ammattikorkeakoulussa tradenomikoulutukseen oli kevään 2022 yhteishaussa yli viisi ensisijaista hakijaa aloituspaikkaa kohti, ja Turussa ja Haaga-Heliassakin ensisijaisia hakijoita oli yli kolminkertaisesti aloituspaikkoihin nähden. Kahdeksassa ammattikorkeakoulussa jäätiin sen sijaan noin yhteen hakijaan tai jopa sen alle.

Ammattikorkeakoulun vetovoima heijastuu myös korkeakoulujen pääsyvaatimuksiin. Halutuimmissa ammattikorkeakouluissa valintapisteiden alarajat nousevat korkeammiksi kuin valittujen keskiarvotaso joissain muissa. Moniin hakukohteisiin pääsevät käytännössä kaikki halukkaat, ja osa aloituspaikoista jää silti tyhjiksi.

Kysyntä ja tarjonta ovat pahasti ristiriidassa

Korkeakoulutuksen tarjonta on kasvanut viime vuosina erityisesti eteläisen Suomen kasvukeskusten ulkopuolella. Ammattikorkeakoulujen tutkintotavoitteita lisättiin vuoden 2021 alussa noin viidellä tuhannella. Tästä yli puolet kohdennettiin Uudenmaan, Varsinais-Suomen ja Pirkanmaan alueiden ulkopuolelle, vaikka näissä maakunnissa ammattikorkeakoulutuksen kysyntä on suurinta.

Tarjonnan kasvattaminen ei kuitenkaan automaattisesti merkitse opiskelijamäärien kasvua. Suunta on Tilastokeskuksen muuttotilastojen mukaan pikemminkin päinvastainen. Tampere, Turku ja Helsinki ovat vetäneet usean vuoden ajan voimakkaasti puoleensa erityisesti 20–24-vuotiaita nuoria. Näillä paikkakunnilla toki korkeakouluopintojen tarjontakin on suurta, mutta luvut kertovat myös laajemmin sisäisen muuttoliikkeen olemuksesta ja kasvukeskusten vahvasta vetovoimasta nuorten keskuudessa.

Yliopistoilla vaikuttaisi olevan jonkin verran yhteyttä 20–24-vuotiaiden nuorten nettomuuttolukuihin. Yliopistopaikkakunnista Oulussa ja Jyväskylässä tämän ikäluokan nettomuutto on ollut 500–600 henkilöä vuosittain. Myös Kuopiossa ja Joensuussa saman ikäluokan nettomuutto on ollut parin kolmensadan henkilön verran positiivinen. Vaasassa ja Rovaniemelläkin päästään plussan puolelle, mutta esimerkiksi Lappeenrannassa suunta muuttui negatiiviseksi vuonna 2021.

Niillä paikkakunnilla, joilla korkeakouluopintojen tarjonta on pääosin ammattikorkeakoulun varassa, suunta on erilainen. Esimerkiksi Savonlinnassa ja Kajaanissa 20–24-vuotiaiden nuorten nettomuutto on ollut vuosien ajan negatiivinen, vaikka ammattikorkeakoulujen aloituspaikkoja on näillä paikkakunnilla lisätty suuresti viime vuosina.

Koulutustarjonnan perusteita on tarkasteltava elinkeinoelämän näkökulmasta

Alueellisella polarisaatiolla on heijastusvaikutuksensa työmarkkinoille. Koulutukseen pääsy vaikeutuu kasvukeskuksissa, koska tarjonta alittaa jatkuvasti kysynnän. Uhkana on, että kaikki potentiaaliset opiskelijat eivät saa mahdollisuutta opiskella. Toisaalla maassa taas kaikki halukkaat pääsevät opiskelemaan, vaikka heillä ei edes olisi riittäviä edellytyksiä korkeakouluopintoihin. Tästä saattaa seurata opintojen keskeytyksiä tai hidasta etenemistä.

Korkeakoulutarjonnan lisääminen ei takaa maakunnan elinvoiman kasvua. Ei ole todennäköistä, että eteläsuomalaiset nuoret joukoittain muuttaisivat sinne, missä ammattikorkeakouluihin on helpompi päästä sisään. Pikemminkin he lykkäävät opintojen aloittamista ja yrittävät seuraavana vuonna uudelleen paremmin valmistautuneina.

Oma lukunsa ovat opiskeluoikeuden siirtoa hakevat opiskelijat, jotka ovat aloittaneet opiskelunsa siellä, missä sisäänpääsy on helpompaa, mutta pyrkivät ensimmäisen vuoden jälkeen jatkamaan opintojaan toisaalla. Tällaisten hakijoiden määrä näyttäisi esimerkiksi Haaga-Heliassa kasvavan vuosi vuodelta.

Elinvoimaiset alueet tarjoavat koulutuspaikkojen lisäksi myös työllistymismahdollisuuksia. Siksi koulutustarjontaa tulisi tarkastella enemmän alueen elinkeinoelämän tarpeiden pohjalta. Uudellamaalla ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneista yli 85 prosenttia on myös työllistynyt sinne vuoden kuluessa tutkinnon suorittamisesta. Oulun, Tampereen ja Turun seuduillakin työllistymisluku opiskelumaakuntaan on noin 70 prosenttia. Muutamiin maakuntiin työllistyy vain kolmasosa siellä opiskelleista. Näillä luvuilla on valitettavasti yhteys edellä kuvattuihin opiskelijavalintoihin liittyviin näkökulmiin.

Viime vuoden lopulla julkaistun raportin mukaan korkeasti koulutettujen nuorten aikuisten osuus Suomessa oli OECD-maiden keskinäisessä vertailussa heikentynyt. Huolestuttavaa on, että Suomi poikkeaa kansainvälisestä kehityksestä. Kun vuosituhannen vaihteessa korkeasti koulutettujen nuorten aikuisten osuus Suomessa oli OECD-maiden TOP-5:ssä, vuonna 2021 olimme pudonneet keskitason alapuolelle. Kaikissa muissa vertailumaissa korkea-asteen suorittaneiden osuus on kasvanut, kun Suomessa samaan aikaan tilanne on käytännössä polkenut paikallaan huolimatta aloituspaikkojen lisäämisestä.

Korkeakoulutuksen tarjonnan alueellinen epätasapaino voi olla yksi syy tähän kehitykseen. Vetovoimaisimmilla alueilla monet nuoret jäävät ilman toivomaansa korkeakoulupaikkaa. Ei ole kuitenkaan nähtävissä, että he muuttaisivat varsinkaan ammattikorkeakouluopintojen perässä kauas kotiseudultaan. Onko meillä varaa heikentää korkeakoulutuksen tuomaa kilpailuetuamme tästä syystä?