Ilmoittauduin kaverin kanssa Hiljaisuuden jouluretriitille. Ajattelimme molemmat tarvitsevamme sitä kaiken syksyn sairastelukierteiden ja pikkulapsiarjen ja opettajan työn vaatimusten keskellä. Kaveri joutui lapsenvahdin sairastumisen takia perumaan retriitin, ja hetken pohdin, olenko sittenkään retriittityyppiä. Irinan biisin sanat ”mä haluun olla yksin, haluun olla hiljaa” soivat jossain takaraivossa, ja ajattelin että kaksi vuorokautta täyshoidossa ja ohjatussa hiljaisuudessa olisi ehdottomasti tähän kohtaan kokeilemisen arvoista.

Retriitti alkoi koruttomalla mutta lämpimällä vastaanotolla. Meille kerrottiin, että kahden vuorokauden aikana saisimme olla hiljaa, ja noudattaa yksinkertaista päiväohjelmaa oman kiinnostuksen mukaan. Katsekontaktia muihin osallistujiin ei tarvinnut ottaa. Emme tutustuneet muihin osallistujiin, vaan olimme anonyymejä toisillemme. Tunnelma oli silti lämmin ja turvallinen, vaikka paikka ja ihmiset olivat tuntemattomia.

Hiljaisuuteen ja omaan kuplaan laskeutuminen ei tapahtunut automaattisesti, eikä tuntemattomien kanssa tuntunut heti luonnolliselta olla ilmeetön ja vailla kontaktia. Tuntui aluksi epämiellyttävältä välttää katsetta ja ruokailla ja saunoa toisten kanssa ilman mitään toisten konkreettista huomiointia. Huomasin pohtivani sitä, miksi hiljaa vieraiden ihmisten kanssa oleminen tuntui niin vaikealta.

Opettaja huomaa nekin, jotka eivät halua tulla huomatuksi

Huomasin ajattelevani monessa kohtaa opettajan ammattia. Opettajan työ ammattikorkeakoulussa on kaikkea muuta kuin ilmeetöntä ja eleetöntä luennointia, varsinkin jos opettaja suosii osallistavia opetusmenetelmiä. Opettaja huomaa kaikki tilassa olijat, myös he, jotka eivät halua tulla huomatuksi. Opettaja lukee opiskelijoiden vaihtuvia fiiliksiä.

Kun saavun luokkaan, tarkkailen automaattisesti tunnelmaa, näen kehon asennoista ja kasvojen ilmeistä opiskelijoiden vireyden, mielialan ja kiinnostuksen tason. Pikaisella skannauksella luulen tietäväni millaista äänenpainoa kannattaa käyttää, jotta saan hiljaisen ryhmän keskustelemaan tai meluavan ryhmän hiljenemään. Kehon asento, ryhti ja opettajan omistautuminen ryhmän edessä mukautuu ryhmän osallistumiseen.

Opettajan työ on puhetyötä, jota tehdään koko keholla. Vaikka opetuspäiväni olisi ollut ihan normaali, on rexonani pettänyt viimeistään iltapäivän tunneilla. Työ on fyysistä, vaikka se onkin ennen kaikkea vuorovaikutusta opiskelijoiden kanssa. Eikä rexonan pettämiseen tarvita edes luokkatilassa videotykin edessä heilumista ja puheeseen eläytymistä koko keholla – hikiset kainalot saavutetaan myös Zoomissa. Etäopetuksessa luennoilla jokainen ilme ja ele on ylikorostettu, sillä usein opiskelijoiden näytöt pysyvät hiljaisina ja mustina vaikka kuinka selkeästi artikuloisi ja ilmeilisi kameroiden ja osallistumisen tärkeydestä.

Hiljentyminen on perustarve

Monella opettajalla on tuntosarvet, jotka nousevat automaattisesti opetustilanteissa ja vapaa-ajalla, kun ollaan tekemisissä ison ryhmän kanssa. Tuntosarvien avulla tehtyjen huomioiden perusteella sosiaalisista tilanteista tehdään tulkintoja ja säädellään omaa vuorovaikutusta.

Oli rentouttavaa olla omassa kuplassa hiljaa. Retriitillä tarve keskustelulle ja toisten fiilisten aistimiselle hellitti ja sain alun epämukavuuden jälkeen olla hiljaa, ilman tuntosarvia. Hiljaisuus, ja tunne, että kukaan ei tarvitse minua tai minun reagointiani, teki tehtävänsä. Ensimmäisen vuorokauden jälkeen unohdin muut, ja pystyin keskittymään paremmin hetkeen ja nauttimaan tekemättömyydestä ja tunnelmallisesta retriittimiljööstä. Kahden vuorokauden jälkeen tunsin itseni palautuneeksi ja rexonani piti maanantaina hieman paremmin.

Kuva: www.shutterstock.com