Olen lukenut paljon ihmisistä, jotka eivät tajua kuuluvansa lähtökohtaisesti etuoikeutettujen joukkoon. No, tuollaista asennetta voi tietenkin vain ihmetellä.

Sokean pisteen mahdollisuus omalla kohdallani häivähti ensi kerran mielessä, kun käytiin läpi lakisääteistä yhdenvertaisuussuunnitelmaa organisaatiossa, jossa olin opettajan työelämäjaksolla. Helsingissä sijaitsevan työpaikan työkieli on englanti. Tilaisuudessa mainittiin, että suomen kielen puhuminen voi tuntua ikävältä ulossulkemiselta työyhteisössä, jonka yhteinen työkieli on englanti.

Olin siihen asti aina ilmaissut itseäni suomeksi esimerkiksi taukotilassa, jos lähimmät paikalla olijat olivat suomenkielisiä – miettimättä onko kuulolla joku, joka ei puhu suomea. Samoin työasioista puhuttaessa yhteisessä toimistotilassa.

Työkielen vaihtaminen suomesta englanniksi kuormitti ensimmäisinä viikkoina aivoja kovasti, joten taukoja ja taukotiloja tarvittiin. Olin kateellinen niille työyhteisön jäsenille, joille englanti oli äidinkieli. Maailman mittakaavassa harvinaisen kielen puhujana olen aina hahmottanut olevani takamatkalla kansainvälisissä yhteyksissä.

Olemmeko samassa paikassa töissä?

Varsinainen valaistuminen tuli, kun luin tuoreen selvityksen tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja monimuotoisuuden toteutumisesta suomalaisissa korkeakouluissa. Raporttia lukiessa hahmottui, että sama työpaikka voi tuntua kovin erilaiselta sen mukaan, kuuluuko työpaikan kielienemmistöön vai ei.

Muun muassa etnistä yhdenvertaisuutta selvittäneen Kotamo-hankkeen tutkijoille oli haastattelussa kerrottu eräässä korkeakoulussa keksitystä jouhevasta tavasta ratkaista monikielisyyden ongelma. Työyhteisön ainoa ei-suomenkielinen oli jätetty kutsumatta kokoukseen, koska se oli ”kaikille helpompaa”.

Kielikäytännöistä tulisikin olla nykyistä tietoisempi monikielisissä työyhteisöissä. Ei-suomalainen kollegani englanninkielisellä työpaikalla lohdutti minua, että kahvia tauolla keitellessä voin hänestä vapaasti puhua suomea toisen suomalaisen kanssa. Tutkijoiden kyselyihin ja haastatteluihin perustuva selvitys tuo kuitenkin esiin, että jos joku jää toistuvasti työpaikan arjessa ulos erilaisista tilanteista, tämä merkitsee ajan mittaan piilosyrjintää.

Arjen kohtaamisten puute saattaa hyvinkin liittyä yhteen yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen tilannetta selvittäneen raportin muiden havaintojen kanssa. Ulkomaalaiset tai Suomen etnisiin vähemmistöihin kuuluvat kertoivat muita harvemmin päässeensä mukaan opetuksen kehittämiseen tai yhteisiin rahoitushakuihin.

Tutkimushanke päätyikin suosittelemaan, että korkeakoulujen tulisi laatia arjen pelisäännöt turvaamaan sitä, että kaikki voivat olla mukana samalta viivalta. Piilosyrjintä on myös opittava tunnistamaan. Itse lisäisin listaan myös tosiasian, että monikielisyys vaatii resursseja tekstien kääntämiseen ja tuottamiseen tasavertaisesti kaikilla kielillä sekä tukea, joka auttaa työyhteisön rupattelemaan, neuvottelemaan ja kokoustamaan tarvittavilla kielillä.