Kun työyhteisöstä lähtee pidetty henkilö, ei voi välttyä monenkirjavilta tunteilta. Ilo ja ylpeys toisen puolesta, suru, epävarmuus ja harmitus. Toisaalta kiinnostava ja avoimesti tutkittavissa oleva mahdollisuus.

Tai toisin päin. Uutena tiimiin saapuessa mieli on täynnä innostusta, mutta samalla myös epävarmuutta. Miten sovin joukkoon, olenko riittävä, mikä on paikkani yhteisössä?

Muutos aiheuttaa usein hieman pelkoa tulevasta ja onkin paikallaan pysähtyä miettimään, miksi yhteisö valitsi juuri minut siihen tehtävään, jossa toimin. Mitä mahdollisuuksia muutos tuo? Haluanko nähdä muutoksen tuoman potentiaalin ja avoimin mielin kurkistella, mitä mielenkiintoista sillä on tarjottavanaan?

Muutos haastaa yhteisön

Muutos ravisuttaa aina totuttuja tapojamme ja toimintamallejamme, joille olemme saattaneet jo itse sokeutua. On niin helppo pitää kiinni tutusta ja turvallisesta.

Muutos haastaa yhteisön psykologisen turvallisuuden tunteen. Kuinka vahvaksi se on muodostunut? Onko yhteisöllä riittävä tuttuuden ja turvallisuuden tunne, että uskalletaan ottaa uusia askeleita ja hypätä sellaiseen, jota emme vielä tunne?

Onko ihmisillä luottamus siihen, että yhteisö kantaa? On uskallettava lähteä oppimisen polulle, jossa voi joutua muuttamaan jotain vanhaa, mutta voi myös saada tilalle jotain uutta ja hienoa.

Paikka oppimiselle

Kuinka sitten minä itse voisin vaikuttaa siihen, että sopeutuminen uuteen tilanteeseen ja työskentelyyn uuden kollegan kanssa sujuisi mahdollisimman mutkattomasti? Ajatus ja usko siihen, että ihmiset tarkoittavat hyvää ja eivät ainakaan tarkoituksellisesti halua rikkoa jo olemassa olevia toimivia asioita, auttaa jo pitkälle.

Aina uusia ihmisiä kohdatessamme alku on opettelua yhteisen dialogisen sävelen löytämiselle. Siinäkin kehitymme, mikäli meillä on aito halu auttaa yhteisöämme kehittymään paremmaksi ja uskallamme omassa erinomaisuudessamme myöntää, että myös itse voimme kehittyä ja tehdä toimia sen eteen, että yhteisö pääsee takaisin raiteilleen.

Ymmärrämmekö antaa aikaa näille monen kirjaville tunteille ja osaammeko päästää niistä irti – nähdä tulevaisuuden valoisana ja mahdollisuuksien täyttämänä? Entä sitten, vaikka siitä uudesta kollegasta ei tulisikaan sydänystävää?

Tässähän meillä on paikka oppimiselle. Yhdessä tiiminä pohtien toinen toistaan eteenpäin auttaen.

Valmiudet muutokseen?

Näissä muutoksen hetkissä jää pohdituttamaan se, että kuinka me valmistamme opiskelijat kohtaamaan näitä tilanteita sitten tulevaisuudessa työelämässä?

Annammeko valmiuksia selviytyä tunnekuohuista tai työkaluja siihen, että heillä olisi avaimet toimia omassa yhteisössään muutoksen tukijoina omalla toiminnallaan?

Työyhteisöissä on kyllä paljon erilaisia malleja uuden henkilön perehdyttämiselle, mutta ehkä tarvittaisiin malli ja käytänteitä siihen, jotta voitaisiin rakentaa yhteisön resilienssiä – jo ennen muutosta.