Ruotsalaisten mukaan työntekijä ei osaa johtaa itseään, jos hänellä on töissä kiire. Henkilö ei pärjää töissään, eikä kykene organisoimaan työpäiväänsä. Tai näin professori ja aivotutkija Minna Huotilainen ainakin totesi Ylen Perjantai-ohjelmassa.

Huotilaisen mukaan työelämä meni rikki, kun kiire alkoi levitä työelämässä. Työpäivän ennakoitavuus ja ennustettavuus ovat hyväksi aivoille. Sähköposti ei saisi päättää, mitä milloinkin teet. On oltava aikaa myös perehtymiseen sekä syventävään ja vaativaan työhön.

Kiire ei ole vieras meille viestijöillekään. Siitä on hyvää vauhtia muodostumassa ammattitauti. Esimerkiksi Viestinnän ala 2021 -tutkimuksen mukaan useampi kuin joka toinen meistä koki, että liiallinen kiire on selkeästi työmme kuormittavin tekijä.

Joku nokkela saattaisi tehdä tästä ruotsalaisen päätelmän, jonka mukaan viestijät eivät vain osaa johtaa itseään, mutta onko asian laita aivan näin yksinkertainen? Tuskin sentään.

Kaiken takana on some?

Kiireen tuntua viestinnässä voidaan selittää monella tapaa. Yksi ilmeinen syypää on sosiaalinen media eli some. Sen myötä virtuaaliseen todellisuuteen syntyi täysin hallitsematon tila, joka on aina auki ja jossa on aina joku paikalla. Paikka, jossa yksi läsnäolijoista postaa, toinen ehkä vastaa ja kolmas jakaa.

On totta, ettei some ole millään tavalla riippuvainen ajasta tai paikasta. Se elää vuorokaudet läpeensä. Siksi myös somekohu voi leimahtaa hetkenä minä hyvänsä. Viestijän näkökulmasta tämä on kaikkea muuta kuin hyvä asia, sillä viestijät ovat yhä vain ihmisiä.

On syntynyt äänetön vaatimus siitä, että somea olisi seurattava herkeämättä. Siellä olisi oltava läsnä, kommentoitava, vastattava kysymyksiin sekä sammutettava somekohut ennen kuin ne leimahtavat liekeiksi. Vähemmästäkin syntyy tunne kroonisesta kiireestä.

Nopeammin, nopeammin, nopeammin

Toinen kiireen tuntua syöttävä seikka on yleinen nopeuden vaatimus. Kaiken on tapahduttava yhä nopeammin, ja odottaminen ja viivästykset ovat sietämättömiä. Ne ovat virheitä, poikkeamia prosessissa. Paine ei tule esimieheltä tai edes työnantajalta vaan ympäröivältä työyhteisöltä.

Eikä siinä mitään. Kaikki varmasti ovat yhtä mieltä siitä, että nopeus on mukavaa. Eihän mikään ole parempaa kuin se, että asiat luistavat ja homma etenee. Mutta mitä siitä seuraa, jos asiat eivät etenekään ihan heti? Tai seuraako siitä yhtikäs mitään?

Jos minä en saa tiedotettani maailmalle nyt vaan vasta huomenna, haittaako se ketään? Voiko toisinaan olla jopa tuloksellisempaa, jos tiedote ilmestyy vasta huomenna tai ensi viikolla? Eikö julkaisuajalle pitäisi olla muitakin perusteita kuin nopeus?

Se ei haittaa ketään, ja kyllä, se voi olla myös tuloksellisempaa.

Onko kyse kiireestä vai jostain muusta?

Ruotsalaiset saattavat olla oikeassa. Ei meidän ole pakko olla aina nopeita, eikä meillä ole tarvetta olla kiireisiä. Kiireen luomisessa, kiireestä puhumisessa ja kiireeseen vetoamisessa voi olla kyse jostain muustakin kuin siitä, että vain kiireinen ihminen on tärkeä ja tekee tärkeää työtä.

Ehkä asia todellakin on niin, ettei hän ei osaa johtaa itseään. Ehkä hän ei pysty erottamaan tärkeää vähemmän tärkeästä, minkä vuoksi hän säntäilee vähän sinne tänne eikä saa otetta keskittymistä vaativista ja kokonaisuuden kannalta tärkeimmistä asioista.

Sen sijaan kiireetön työntekijä voi olla hyvin tehokas ja tuloksellinen. Hän keskittyy olennaiseen ja varautuu asioihin ennalta. Hän johtaa itseään, työtään ja ajankäyttöään. Eikö juuri meidän viestijöiden pitäisi olla niitä, jotka osaavat erottaa tärkeät asiat vähemmän tärkeistä?

Me voimme olla työelämässä muutoksen airuita, jotka toteavat perustellen, ettei kiireelle ole aina kunnollista syytä.