Mikrosertifikaateista, nanotutkinnoista, mikrokredentiaaleista, MOOCeista, pienistä osaamiskokonaisuuksista tai osaamismerkeistä käytetään nimityksiä iloisesti sekaisin.

Kenen kielenkäyttö ohjaa pienten osaamiskokonaisuuksien diskursseja ja muotoilee suomenkielisen terminologian? Millaiset laskeutumispaikat tunnistamme erilaisille osaamiskokonaisuuksille tutkinnoissa ja työelämäkompetensseissa?

Oppimisympäristöjen ja koulutusrakenteiden evoluutiossa elämme vaihetta, jossa tutut toiminnot fragmentoituvat ja hakevat uusia muotoja. On aika hakea yhteistä ymmärrystä ja jäsentää kokonaisuutta, jotta työelämän toimijat, koulutusorganisaatiot, hallinto ja oppijat voivat keskittyä kukin omalta kannaltaan olennaisiin asioihin. Mutta kuka ottaa määrittelyvastuun, piirtää kokonaiskuvan ja rajaa kansalliset reunaehdot?

Maksuttomuus ja osaamistavoitteet vaihtelevat

Termeillä ”pieni osaamiskokonaisuus” tai ”mikrokredentiaali” kuvataan käsitettä, jolle on tähän mennessä tunnistettu yhteisiksi nimittäjiksi lyhyt kesto (sic!) ja hankitun osaamisen läpinäkyvä arviointi. Euroopan komission asiantuntijaryhmän raportti määrittelee käsitteen väljästi (käännös kirjoittajien): ”Mikrokredentiaali on todiste lyhytkestoisen oppimiskokemuksen tuloksista, jotka on arvioitu suhteessa läpinäkyviin standardeihin.” Esimerkiksi sanamuoto ”pieni osaamiskokonaisuus” ei sisällä samaa ajatusta oppimistulosten validoinnista, mikä olisi monen oppijan kohdalla olennaista.

Useimmiten mikrokredentiaalit ovat vapaasti saatavilla ja toteutukseltaan työssäkäyvän oppijan saavutettavissa, mutta esimerkiksi maksuttomuus ja osaamistavoitteiden taso vaihtelevat. Kokonaisuudet lisäävät oppimispolkujen joustoa ja vastaavat työelämän tarpeisiin, joten jatkuvan oppimisen näkökulmasta ne ovat erityisen tärkeä kehittämiskohde.

Mitä hyötyä osaamisesta on – ja missä?

Parhaimmillaan pienet osaamiskokonaisuudet monimuotoistavat oppimisen konteksteja ja tutkintorakenteita. Pahimmassa skenaariossa kukaan ei kuitenkaan tiedä, mitä eri osiot tarkoittavat ja mikä arvo niillä oppijalle tai työmarkkinoille on. MOOC voi tuottaa osaamismerkin ja pienistä osaamiskokonaisuuksista voi kenties koota erityistä osaamista osoittavan sertifikaatin, mutta tähän ei aina tarvitse tähdätä.

Osaaminen voidaan hankkia yrityksen, oppilaitoksen, harrastustoiminnan tai vapaan sivistystyön tarjoamana tai näiden yhteistyönä. Ei siis ole ihme, jos varsinkin korkeakouluissa oppimistulosten tunnistaminen tuntuu monimutkaiselta. Yritysten ja korkeakoulujen yhteiskehittämiselle olisi kuitenkin juuri tässä otollinen paikka.

Useissa hankkeissa on tehty hyvää mallinnustyötä: Common Microcredential Framework (CMF) on kehys, jolla tavoitellaan yhteisiä malleja erityisesti MOOC-kehittämiselle, ja yhteiseurooppalainen MicroBOL-hanke rakentaa Bolognan prosessiin integroitavaa kokonaisuutta. Eri yhteyksissä ehdotetaan luotavaksi ”digitaalisia lompakkoja”, joihin hankittua osaamista voi kerryttää. Tällöin mikrokredentiaalit voivat jäsentyä yksilöllisiin osaamistileihin, joista on jo pitkälle vietyjä malleja esimerkiksi Ranskassa. Euroopan komissiolla on meneillään avoin konsultaatiokierros (A European Approach to Micro-Credentials), jossa kenellä tahansa on mahdollisuus vaikuttaa loppuvuodesta 2021 julkaistaviin EU-tason linjauksiin. Tässä kannattaisi koulutusorganisaatioiden antaa äänensä kuulua!

Evoluutiota ei voi estää, mutta sen etenemiseen voi vaikuttaa. Suomalaisen yhteiskunnan etu on, että pystymme rakentamaan toimivan mallin, jossa on aivan varmasti tilaa sekä tarkasti määritellyille kokonaisuuksille että vapaamuotoisemmalle osaamisen kerryttämiselle. Yksittäisen oppijan on tärkeää tietää jo oppimisprosessinsa alussa, miten ja missä hänen uutta osaamistaan mahdollisesti arvioidaan ja arvostetaan.