Tapaan työssäni paljon opiskelijoita, jotka ovat hukkumassa omiin vaatimuksiinsa. Harva heistä kuitenkaan edes mieltää vaativansa itseltään liikaa. Kun on riittävän kauan, yleensä lapsuudesta tai nuoruudesta saakka, tottunut asettamaan tavoitteensa niin korkealle kuin mahdollista, on vaikea ymmärtää siinä  mitään väärää.

Joskus keskustelun myötä hahmottuu, miten opiskelija heijastelee omia vaatimuksiaan opettajan, työnantajan tai vanhemman vaatimuksiksi. Toki joskus myös ulkoiset olosuhteet, kuten opinnot, itsenä elättäminen, työnhakeminen ja työelämä, ovat usein varsinkin henkisesti haastavia.

Opiskelija havahtuukin oman tilanteensa ongelmallisuuteen monesti vasta siinä vaiheessa, kun mielihyvän kokemukset häviävät, nukahtaminen vaikeutuu, itsetunto heikkenee ja sosiaaliset kontaktit eivät enää tyydytä entisen lailla.

Avain tällaisessa tilanteessa on pysähtyminen ja itsensä kuuntelemisen taito. Se voi olla vaikeaa, koska suorittamisen tilassahan ihminen ikään kuin pakenee omia tunteitaan.

Opiskelija huomaa yrittäneensä paeta omia tunteitaan ja ajatuksiaan. Hän havahtuu pärjäämisen ja ylisuorittamisen taustalla olevien kelpaamattomuuden, huonouden ja riittämättömyyden tunteiden äärelle. Suorittajan roolissa ollessa näille tunteille ei ollut tilaa. Epävarmuuden tunne siitä, kuinka selviytyä näiden tunteiden kanssa, kalvaa mieltä. Osaamattomuus ja haavoittuvuus ovat aiheuttaneet häpeän tunteita ikään kuin ihmisen tulisi aina vain pärjätä.

Mitä pelkäät kohtaavasi, jos pysähdyt? Ajatuksia kelpaamattomuudesta, huonoudesta, riittämättömyydestä? Tunteita, joiden olemassaoloa et ole tiennytkään tai joiden kanssa et koe selviytyväsi? Tunteita, joita olet oppinut pitämään häpeällisinä?

Tyypillisesti työstämme opiskelijoiden kanssa erityisesti kiukun tunteita, joille ei ole ollut elämässä sijaa tai paikkaa. Suorittaja on tullut nähdyksi ja kuulluksi kilttinä, tehokkaana, toimivana. Kiukku ja ärtymys on käännetty itseen päin, joka näkyy masentuneisuutena. (Pysähtyminen mahdollistaa kiukun tunteista seuraavien masennuksen ja kelpaamattomuudenpelon kohtaamisen.) Omien elämänkokemusten sanoittamisen ja jakamisen kautta  alkaa pikkuhiljaa löytyä rakentavampi tapa vihalle ja kiukulle. Opiskelija oppii tunnistamaan omat tarpeensa ja kuuntelemaan niitä: missä on se raja, johon minä päätyn ja josta toinen ihminen alkaa?

Pahalta, epäoikeudenmukaiselta ja toimimattomilta tuntuvia asioita on oikeus rajata elämässään. Kohtuulliselle kuormalle on oikeus asettaa rajat.

Ajatus siitä, ettei kuitenkaan yllä asettamiinsa tavoitteisiin, saattaa lamaannuttaa. Opiskelija saattaa ajatella, ettei yrittäminen edes kannata, jos ei kuitenkaan  saa niin hyvää koenumeroa tai työpaikkaa kuin haluaisi tai niin täydellistä elämää kuin toivoisi. Huoli mahdollisesta pettymyksestä saattaa  lamaannuttaa aloilleen ja ikään kuin auttaa pettymään turvallisesti jo etukäteen.

Toisinaan oivallus siitä, missä olosuhteissa on oppinut vaatimaan itseään liikaa, auttaa opiskelijaa ymmärtämään itseään. Oliko vanhempien mieli liian kuormittunut aikuisten asioista? Veikö huoli jostakusta muusta perheenjäsenestä pääroolin opiskelijan jäädessä aina sivurooliin? Jäikö tunneyhteys perheessä vajaaksi? Oppiko opiskelija ajattelemaan, että ”Elämässä pitää selvitä itse itsensä varassa”? Aistiko opiskelija, ettei vanhempaa voi eikä kannata kuormittaa enää enempää? Oppiko opiskelija vanhempiensa mallista – ja ehkä muiltakin – tavan vaatia kohtuuttomia? Epävarmuus, haavoittuvuus ja tietämättömyys piti piilottaa, niitä ei sopinut ilmaista. Siksi niitä ei oppinut ilmaisemaan, eikä niiden kanssa opinnut tulemaan toimeen.

Jos elämässä ei ole saanut riittävästi myötätuntoa tilanteissa, joissa sitä olisi kohtuullisuuden nimissä tarvinnut, on vaikea osata olla itse itselleen myötätuntoinen. Onneksi itsemyötätunnon taitoa voi opetella elämän mittaisella matkalla. Itselleen on lupa olla lempeä ja salliva.

Elämän ilo kuplii kevyemmin, kun osaa olla leikkisä itseään ja toisia kohtaan.