Tarinat osallisuuden rakentajina Arendtin työ-, toiminta- ja ihmiskäsityksen valossa

Kirjoituksessa tarkastelemme osallisuutta, ihmisarvoista työtä ja erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden toimijuutta Hannah Arendtin filosofian näkökulmasta. Arendtin käsitteet – työ, työnteko ja toiminta – muodostavat pohjan pohdinnalle siitä, miten yhteiskunta voi aidosti tukea kaikkien yksilöiden osallistumista ja näkyväksi tulemista.

Tarkastelemme osallisuutta kahden tarinan kautta. Teemme pohdintamme eläväksi tarinoiden välityksellä. Luomamme tarinat perustuvat kokemuksiimme erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden parissa. Kerronnassamme kuvatut henkilöhahmot ovat fiktiivisiä, mutta perustuvat kohtaamiimme eläviin ihmisiin.

Tarinat havainnollistavat sitä, kuinka yksilölliset elämäntarinat voivat joko jäädä näkymättömiksi tai tulla osaksi yhteistä inhimillistä kudosta. Joku ei ole koskaan saanut työpaikkaa ja jää yhteiskunnan ulkopuolelle, vaikka hänellä on omat intohimonsa ja kykynsä. Toinen taas löytää paikkansa urheilun ja työyhteisön kautta, kun hänen tarinansa saa uuden tulkinnan.

Työ ei yksin riitä takaamaan osallisuutta. Arendtin mukaan aito toiminta on uuden aloittamista eli sellaista vapautta, jonka seuraukset ovat arvaamattomia. Tällainen uuden aloittaminen, puhuminen ja näkyväksi tuleminen – on ihmisyyden ydin. Osallistava yhteiskunta edellyttää, että jokaisella on mahdollisuus toimia kuka-persoonana, ei vain mikä-olentona, jota määrittävät diagnoosit tai tuen tarpeet.

Lopuksi esitämme, että lupaukset ja anteeksianto ovat keskeisiä keinoja kohdata aidon toimijuuden luoma arvaamattomuus. Yhteiskunnan lupaukset, kuten YK:n kestävän kehityksen tavoitteet, voivat toteutua vain, jos ne ulottuvat myös niihin, joiden tarinat ovat jääneet kertomatta tai joiden oma rooli toimijana, toistenkin tarinoiden kertojana on unohdettu. Filosofinen lähestymistapamme ei tarjoa pysyviä ratkaisuja, mutta se avaa tilaa uusille kertomuksille, ajattelulle ja aidolle osallisuudelle.

Kuka on Kuka

Tutkimme kirjoituksessa työllisyyden ja hyvän elämän välistä yhteyttä. Näiden käsitteiden johdonmukainen soveltaminen ja niiden seurausten ymmärtäminen edellyttävät filosofista tarkastelua. Filosofisen taustan hahmottelemme tarkastelemalla Hannah Arendtin filosofian keskeisiä periaatteita ja niiden sovelluksia.

Jokainen ihminen on tarina, ja hänestä tulee henkilö vasta, kun joku toinen kertoo hänen tarinansa, kirjoittaa Hannah Arendt. Hän väittää, että me kaikki tarvitsemme jonkun muun kertomaan tarinamme, jotta voimme tulla todellisiksi henkilöiksi (Arendt 1998). Arendt korostaa, että ainoa tapa, jolla ihminen voi tulla kuka-persoonaksi eli kukaksi – todelliseksi henkilöksi sen sijaan, että olisi vain mikä  – olento eli ihminen, jolla on tiettyjä ominaisuuksia, on tulla kuulluksi ja nähdyksi toisen ihmisen toimesta. Inklusiivisessa yhteiskunnassa halutaan edistää kaikkien osallisuutta eli olla kuka.

Arendtin filosofia tulee konkreettiseksi tarinoissa. Opettajina ja erityisopettajina olemme eläneet tarinoiden rakentumisen keskellä, olleet kasvattajina ja ohjaajina niitä mukana kertomassa sekä kokeneet niiden merkityksen ihmisyyden rakentumisessa. Tässä kirjoituksessa haluamme kertoa tarinaa, joka tuo kuuluviin vaihtoehtoisia moninaisen ihmisyyden, kukana olemisen kerrontoja. Tavoitteemme on tarjota työllistymispuhetta täydentäviä tapoja luoda osallistuvaa hyvää ihmisyyttä.

Työn käsitteen tarkastelumme johtaa pohtimaan uudelleen YK:n tavoitteita. Kuinka voimme todella varmistaa, ettei kukaan jää jälkeen ja että jokaisella on todelliset mahdollisuudet tulla henkilöksi, joka kykenee toimimaan? Lähestymistavassamme tarkastelemme Hannah Arendtin filosofiaa, ja hänen käsitteensä toiminnasta, työnteosta ja työstä ovat avain asioiden näkemiseen toisin ja sosiaalisesti kestävämpien yhteiskuntien rakentamiseen. Arendtin ajattelun mukaisesti tarinankertojan rooli on keskeinen. Me kasvattajina olemme niitä, jotka kertovat ihmisten tarinoita – myös erityistarpeita omaavien henkilöiden.

Arkipäiväinen viestintä ja vuorovaikutus ovat ratkaisevia. Hyväntahtoiset tukemisen ja auttamisen käytännöt voivat itse asiassa tuottaa ja vahvistaa niitä yhteiskunnan elementtejä, jotka syrjäyttävät. Viestinnän ja ihmissuhteiden laatu on siis yksi ratkaisevimmista tekijöistä. Kasvatuksen näkökulmasta väitämme, että sellaisten tarinoiden kuuleminen ja kertominen, jotka esittävät itsenäisiä ja kykeneviä toimijoita, rakentavat voimaannuttavaa verkostoa, joka edistää osallistumista kaikilla elämän tasoilla. Nämä ihmiselämän ulottuvuudet korostuvat Aino ja Karin tarinoissa.

Lähestymistapamme on filosofinen ja narratiivinen. Yhteiskuntatieteissä on pitkä perinne käyttää kertomuksia empiirisenä tutkimusaineistona. Kuten Ashgari ja Schaffar (2019) ehdottavat, kertomuksia voidaan pitää sekä teoreettisena että metodologisena viitekehyksenä. Tässä käytetyt kertomukset eivät kuitenkaan ole empiirisiä siinä mielessä. Esittelemme kaksi esimerkkikertomusta osallisuuden ja sen rakentumattomuuden seurauksista. Tuomme läsnä oleviksi kahden kuka -henkilön tarinan. On tärkeää muistaa, että vaikka nämä ovat vain katkelmia kahdesta elämäntarinasta, ne ovat silti osa henkilökohtaisten historioiden jatkumoa.

Kerromme teille tarinan Ainosta, joka ei koskaan oikein ymmärtänyt, miksi hän ei ollut tarpeeksi hyvä saadakseen työpaikkaa, vaikka hän oli aina halunnut ja etsinyt sellaista. Kerromme toisen tarinan, Karin, joka tarvitsi vain uimista tunteakseen itsensä arvokkaaksi ja osalliseksi. Kertoessamme heidän tarinoitaan, kerromme samalla osia Hannah Arendtin ajattelusta ihmisyydestä, erityisesti hänen näkemyksistään työstä, työnteosta ja toiminnasta.

Aino ja Karin tarinat ovat yhdistelmiä todellisista ihmisistä, ja kaikki heidän tarinoidensa elementit ovat jatkuvasti läsnä erityistarpeita omaavien ihmisten elämässä. Toisin sanoen, hahmot Kari ja Aino, joihin pian tutustutte, ovat kokoelmia todellisista opiskelijoista, joita olemme kohdanneet, ja siinä mielessä he ovat tosia, mutta samalla meidän luomuksiamme, tulkintojamme ja kokoelmiamme. Filosofisena välineenä tarinat toimivat keinona sitoa abstraktit pohdinnat eläviin, hengittäviin ihmisiin ja havainnollistaa, mitä teoreettiset pohdinnat tarkoittavat todellisessa elämässä.

Kukaan ei jää jälkeen

Osallisuus ja inkluusio ovat osoittautuneet vaikeiksi määritellä, aivan kuten tasa-arvon käsitekin, joka viittaa syrjimättömyyden periaatteeseen. Yhdistyneiden kansakuntien mukaan syrjimättömyys on osa oikeusvaltioperiaatteen perustaa (UN 2022).

Nykyiset globaalit haasteet ovat osoittaneet systeemisten lähestymistapojen tarpeellisuuden – eli maailman ymmärtämisen kokonaisvaltaisesti, jossa alajärjestelmät ovat riippuvaisia suuremmista järjestelmistä. YK:n kestävän kehityksen tavoitteet (UN 2015) on viisaasti rakennettu vastaamaan kohtaamiamme toisiinsa kytkeytyviä globaaleja haasteita, mukaan lukien eriarvoisuus ja oikeudenmukaisuus. Tämä tarkoittaa, että ilmastonmuutoksen ja ympäristön rappeutumisen torjuminen ei ole ristiriidassa osallistavan yhteiskunnan edistämisen kanssa – päinvastoin, ne ovat välttämättä yhteydessä toisiinsa. Eettiset kysymykset päätöksenteon painotuksista ovat kuitenkin aina läsnä.

Lähestymistavassamme painopiste on sosiaalisen osallisuuden ja poissulkemisen käsitteissä. YK:n raportissa maailman sosiaalisesta tilanteesta sosiaalinen osallisuus määritellään prosessiksi, jossa parannetaan yhteiskuntaan osallistumisen ehtoja erityisesti heikommassa asemassa olevien ihmisten kohdalla lisäämällä mahdollisuuksia, pääsyä resursseihin, ääntä ja oikeuksien kunnioittamista (UN 2016). Raportti korostaa sosiaalista osallisuutta ja tutkii, ovatko kehitysprosessit olleet osallistavia. Se tarkastelee myös poissulkemisen, köyhyyden ja työllisyyskehityksen välisiä yhteyksiä. Raportin nimi on osuvasti ’Leaving no one behind: the imperative of inclusive development’.

On olennaista muistaa, että arvioitaessa, kuka jää jälkeen ja miten, on yksilöiden ja sosiaalisten ryhmien ’objektiivisten’ tilan mittareiden lisäksi otettava huomioon heidän subjektiiviset arvionsa ja kokemuksensa. Tämä tarkoittaa, että poissulkeminen nähdään henkilökohtaisena kokemuksena, ’ja niiden näkemyksiä, joita se koskee tai jotka ovat vaarassa jäädä jälkeen, ei voida sivuuttaa’ (UN 2010).

Millä logiikalla rakennetaan tulevien kansalaisten kyvykkyyksiä koulutuksen kontekstissa? Koulutuksesta puhumme tässä hyvin laajasti tavalla, joka seuraa UNESCO:n elinikäisen oppimisen määritelmää (UNESCO 1972) ja oppimisjärjestelmien jaottelua muodolliseen, epämuodolliseen ja non-formaaliin koulutukseen. Lyhyesti: muodollinen koulutus kattaa peruskoulusta yliopistoon ulottuvan järjestelmän sekä erilaiset tekniset ja ammatilliset koulutusohjelmat. Epämuodollinen koulutus tarkoittaa todellista elinikäistä prosessia, jossa yksilö omaksuu asenteita, arvoja, taitoja ja tietoa ympäristöstään – esimerkiksi perheestä, naapureista, työstä ja leikistä, joukkoviestimistä. Non-formaali koulutus viittaa mihin tahansa järjestettyyn koulutustoimintaan, joka tapahtuu virallisen koulutusjärjestelmän ulkopuolella (Coombs, Prosser & Ahmed 1973).

Esimerkkinä hyväntahtoisista käytännöistä muodollisessa koulutusjärjestelmässämme tarkastelemme suomalaista ammatillista koulutusta, jossa erityisen tuen vastuu on määritelty erityisopetuksen yksiköille (Laki ammatillisesta koulutuksesta 65 §). Segregaatio on näin ollen sisäänrakennettu Suomen koulutusjärjestelmän rakenteisiin. Hyväntahtoisilla käytännöillä on siis ei-toivottu sivuvaikutus: ne ylläpitävät eriyttämistä.

Yleisesti ja globaalisti tarkasteltuna vallitsee laaja erimielisyys siitä, mitä ”vammaisuus” tarkoittaa erilaisissa kulttuurisissa ja ympäristöllisissä konteksteissa. Lisäksi tiedonkeruussa käytetyt luokitukset ja menetelmät vaihtelevat edelleen suuresti (UN 2016). YK:n raportin mukaan nuorten kohdalla kunnollisen työn puutteet ovat niin merkittäviä, että ne herättävät huolta yhteiskunnallisesta epävakaudesta. Työn sosiaalinen merkitys nähdään sosiaalisen osallisuuden ja henkilökohtaisen arvokkuuden perustana (UN 2016). YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa (1948) työllisyys nähdään perusoikeutena: ’Jokaisella on oikeus työhön, vapaaseen ammatinvalintaan, oikeudenmukaisiin ja suotuisiin työoloihin sekä suojeluun työttömyyttä vastaan (UN 1948, § 23). Otamme tämän vakavasti ja pidämme sitä itsestään selvänä viitekehyksenä. Pyrimme kuitenkin tarkastelemaan työn keskeisiä käsitteitä uudelleen Hannah Arendtin analyysin pohjalta.

Sopivien työpaikkojen saatavuus, työpaikkaohjaajien perehdytys ja opiskelijoiden tukeminen työpaikoilla, koulutuksessa ja harjoittelussa ovat olennaisia kehittämiskohteita. Tämä on kuitenkin vain pintataso. Osallistavan yhteiskunnan ei tulisi perustua työllisyyteen sen kapeassa merkityksessä. Kuten Ashgari ja Schaffer (2019) toteavat: '[O]n ratkaisevan tärkeää keskustella työn roolista ihmisen elämässä’, sen sisäisestä ja välineellisestä arvosta sekä itsestään selvästä oletuksesta, että ammatillisen koulutuksen tulisi aina johtaa työllistymiseen. Ennen kuin siirrymme Arendtin ajatuksiin, jaamme Ainon ja Karin tarinat.

Työ ja työnteko

Hannah Arendtin kolme keskeistä toimintaa kuvaavaa käsitettä — työ, työnteko ja toiminta — ovat hänen filosofiansa ytimessä, erityisesti teoksessa The Human Condition (1958). Ne kuvaavat erilaisia inhimillisen toiminnan muotoja, joilla on eri tarkoitukset, arvot ja suhteet maailmaan ja toisiin ihmisiin. 

Työn kautta rakennamme itsellemme maailman ja luomme suhteen ihmisten ja muun luonnon välille. Hannah Arendtin mukaan työ viittaa ihmiskäden kestäviin tuotoksiin, jotka luovat kuolevaiselle ihmiselle vakautta, jota hän tarvitsee ollakseen osa maailmaa. (Arendt 1998). Työnteko viittaa biologiseen elämän ylläpitämiseen liittyvään toisteiseen toimintaan, kuten ruoan hankintaan, ruoanlaittoon, siivoukseen ja lastenhoitoon. Se ei jätä pysyvää jälkeä maailmaan. Arendtin mukaan pelkkä työnteko ei riitä säilyttämään yksilön panoksen arvoa maailmassa.

Arendtin analyysin valossa tarkasteltuna pakkomielteemme löytää työtä kaikille näyttäytyy jossain määrin ongelmallisena. YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen artikla 3 toteaa: ’Jokaisella on oikeus elämään, vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen’ (UN 1948). Näin ollen, vaikka kaikkien oikeus osallistua työmarkkinoille näyttää ylevältä osallisuuden ja tasa-arvon näkökulmasta, se on kaksiteräinen miekka. Toisaalta pyrkimyksemme sitouttaa kaikki yhteiskunnan, talouden ja inhimillisten tarpeiden ylläpitämiseen tarkoittaa, että yritämme sitoa jokaisen mahdollisen kehon työvoimaan, joka pitää järjestelmän rattaat pyörimässä – järjestelmän, joka ei huomioi yksilöllisiä tarinoita, vaan kaventaa mahdollisuudet nykyisten markkinoiden ja työelämän rajattuun kehykseen. Toisaalta työmarkkinoihin kuuluminen on olennainen osa sosiaalista osallistumista ja yhteisöllisyyttä. Työ taas on Arendtin ajattelussa merkittävä täyttymyksen ja tyytyväisyyden lähde, koska se mahdollistaa konkreettisten asioiden saavuttamisen.

Olisiko Aino ollut onnellisempi tai tuntenut itsensä osallisemmaksi, jos hän olisi saanut työpaikan tehtaassa tai maatilalla? 

Me väitämme, että ratkaisevaa ei ole työpaikan olemassaolo sinänsä, vaan työn ympärille rakentuvat sosiaaliset ulottuvuudet. Toisin sanoen, jatkuva mahdollisuus uusiin kertomuksiin itsestä kuka-persoonana. Aino on melko tyytyväinen siihen, että hän saa tutkia maailmaa, nauttia luonnossa kävelemisestä, tehdä musiikkia ja olla vapaa muista velvoitteista, kuten päivittäisistä rutiineista, aikaisin heräämisestä ja yhteiskunnan määräämässä rytmissä elämisestä. Se, mitä häneltä puuttuu, on se arvostus, joka liittyy siihen, että on yhteydessä muihin ihmisiin ja jaettuun inhimilliseen tilaan, kuten työyhteisöön. Tai että hänen elämässään olisi muita kuka-persoonia, jotka kuulevat hänet ja tuovat hänet osaksi yhteistä ihmisyyden kertomusta.

Karin kohdalla hänen yhteisönsä löytyi uimajoukkueesta. Hän tuntee olevansa osa kokonaisuutta, tekee jotain, mitä rakastaa ja mikä antaa hänelle merkitystä ja onnistumisen kokemuksia. Hän arvostanee myös palkan tuomaa itsenäisyyttä ja kokee olevansa arvostettu, koska voi tehdä jotain hyödyllistä muille.

Kuitenkin tarinat voitaisiin kertoa myös toisin – nähdä työllistyminen vain yhtenä mahdollisena tapana olla osa yhteiskuntaa. Itse asiassa kasvattajille on olemassa riski, että he kaventavat mahdollisuuksia osallistua erilaisten vaihtoehtojen tarkasteluun tarjoamalla mielestään realistisempia vaihtoehtoja.

Toimijat toiminnassa

Toiminnalla Arendt tarkoittaa ihmisten välistä vuorovaikutusta, erityisesti poliittiseen ja eettiseen toimintaan, jossa yksilö ilmaisee itseään ja aloittaa jotakin uutta. Se ei ole väline minkään muun saavuttamiseen ja se tapahtuu yhteisessä tilassa muiden kanssa. Se on vapaata ja näyttää, kuka ihminen on.

Toiminta tarkoittaa Arendtin mukaan peruuttamattomien prosessien käynnistämistä, joilla ei ole ennustettavissa olevia lopputuloksia, vaikka niillä ’saattaa olla selkeä alku’ (Arendt 1998). Ihmisen kyky aloittaa uusia prosesseja kiehtoo Arendtia, ja se on toiminnan ydin osana ihmisyyden ehtoja. Kaikki toiminta on aina arvaamatonta, peruuttamatonta ja aiheuttaa rajattomia seurauksia. Näin ollen toiminta ei ole koskaan suvereenia. Toimija ’ei koskaan täysin tiedä’, mitä on käynnistämässä, ja tulee siksi ’syylliseksi’ ’tahattomiin seurauksiin’ (Arendt 1998). ’Tämä pätee yhtä lailla elämän seittiin kuin ihmisten välisiin suhteisiin. Molemmissa tapauksissa tekomme käynnistävät reaktioiden ketjun, joka on tahdon ulottumattomissa’, tulkitsee Hyvönen (2020) Arendtia.

Tämä pätee myös niihin ihmisiin, jotka toimivat oman elämänsä toimijoina ja etsivät työtä, sekä ammattilaisiin, jotka tukevat heidän pyrkimyksiään. Jos siis toimimalla henkilönä tai ammattilaisena todella saavutetaan jotain uutta, jos syntyy ja käynnistyy elävä prosessi, ei Arendtin mukaan ole mahdollista tietää etukäteen, mihin se johtaa. Jos erityistä tukea tarvitsevan henkilön ’auttamisen’ prosessin tavoite päätetään ennalta, ei ole tilaa aidolle toiminnalle Arendtin merkityksessä.

Arendt puolustaa ihmiselle ominaisen toiminnan edellytysten säilyttämistä. Yhteistoiminta on ulottuvuus, joka luo yhteisen maailman julkista tunnustamista ja kohtaamisia varten. Tällä Arendt tarkoittaa konkreettista yhteistoimintaa elävien ihmisten todellisessa maailmassa (Snell 2001). Ja koska moninaisuus vallitsee, aito yhteistoiminta edellyttää jokaisen aktiivista toimijuutta. Ketään ei voida jättää ulkopuolelle niistä alueista, joilla yhteinen ihmisyys tapahtuu ja joissa tarinoita kerrotaan ja kuullaan. Aito toiminta voi tapahtua vain muiden joukossa, yhdessä. Koulutuksen (muodollinen, epämuodollinen, non-formaali) näkökulmasta tämä tarkoittaa vallan antamista toimia, äänen antamista kertoa myös toisten tarinoita ihmisyyden moninaisuudelle – ja riskin ottamista arvaamattomista tapahtumista myös syvästi erityistarpeisten ihmisten koulutuksessa.

Verrattuna työntekoon ja työhön – jotka ovat keskeisiä elementtejä erityistarpeisten työllistämispyrkimyksissä – toiminta ei ole välttämättä sidottu työelämään. Ihminen voi toimia, toisin sanoen puhua ja käynnistää jotain uutta, kaikilla elämänalueilla. Väitämmekin, että tämä näkökulma unohtuu usein keskustelussa osallistavista työmarkkinoista. Onko todella niin, että vain työn ja työnteon kautta voidaan löytää osallistumisen ja kuulumisen keinot.

Silti juuri toiminta on se puuttuva palanen, kun pyrimme sisällyttämään kaikki yhteiseen inhimilliseen todellisuuteen.

Ihmisen moninaisuudella on kaksijakoinen luonne: tasa-arvo ja yksilöllisyys. Jos ihmiset eivät olisi tasa-arvoisia, he eivät voisi ymmärtää toisiaan tai edeltäjiään, eivätkä suunnitella tulevaisuutta tai ennakoida tulevien sukupolvien tarpeita. Jos ihmiset eivät olisi yksilöllisiä – jokainen erottuva kaikista muista, jotka ovat, olivat tai tulevat olemaan – he eivät tarvitsisi puhetta tai toimintaa tullakseen ymmärretyiksi (Arendt 1998).

Kun kuvitellaan ’maailmaa, jossa kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet toteuttaa täysimääräisesti inhimillinen potentiaalinsa ja edistää yhteistä hyvinvointia’ (UN 2015), on selvää, että jokainen tarvitsee oman äänensä ja toisia ihmisiä tullakseen nähdyksi ja kuulluksi. Jokaisella tulisi olla oikeus kertoa toisten tarinoita ja olla toimija yhteisessä ihmisyydessä. Vaikka YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden mukaan vuoteen 2030 mennessä tulisi ’saavuttaa täysi ja tuottava työllisyys ja ihmisarvoinen työ kaikille, mukaan lukien nuorille ja vammaisille’, työ ja työnteko eivät yksin takaa todellista osallisuutta. Toiminnan mahdollistaminen ja tukeminen saattaa olla juuri se ratkaisu, joka mahdollistaa onnistumisen. Miten ’oikeudenmukaisessa, tasa-arvoisessa, suvaitsevassa, avoimessa ja sosiaalisesti osallistavassa maailmassa, jossa haavoittuvimpien tarpeet täytetään’ (UN 2025), erityistä tukea tarvitseva henkilö voisi löytää kanavia ja alueita toimintaan?

Kanssa, ei puolesta tai vastaan

Kun pyrimme auttamaan ihmisiä esimerkiksi oppilaitoksissamme, toimimme usein joko jotakin vastaan tai jonkin puolesta. Saatamme toimia työelämän epäoikeudenmukaisuuksia vastaan ja niiden ihmisten hyvinvoinnin ja työoikeuksien puolesta, joita tuemme. Arendtin mukaan juuri tässä teemme virheen. Hän väittää, että ainoa tie on ottaa askelia kohti parempia edellytyksiä kukoistaa yhteiskunnallisessa tilassa yhdessä tuettavan henkilön kanssa. Tanelin (2009) mukaan äärimmillään se, että ihminen tehdään tarpeettomaksi erityisesti omassa kohtalossaan ja päätöksenteossa itsestään, on Arendtin mukaan radikaalin pahuuden muoto. Tie osallisuuteen ja oman elämän hallintaan voidaan rakentaa pedagogiikan, erityisesti sen kriittisen muodon, kautta. Kasvattajilla on merkittävä rooli oppaina ja kanssakulkijoina kohti yhteistä päämäärää – olla täysin ihminen yhteisessä maailmassa.

Ihmiset tarvitsevat toisten läsnäoloa ajattelussa ja toiminnassa, sanoo Arendt (1993). Mielipiteen muodostamisen prosessi heijastaa tarvetta kuvitella toisten näkemyksiä mielessämme samalla, kun muodostamme omiamme (Arendt 1993). Erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden kohdalla tällainen mielikuvitus on erityisen tärkeää, koska heidän itseilmaisunsa voi olla haaste tulla nähdyksi, kuulluksi ja havaituksi. Koulun ja työelämän henkilöstön vastuu on konkreettinen. Moision (2009) sanoin se tapahtuu ohikiitävissä hetkissä, joissa ammattilainen tiedostaa oman toiseutensa suhteessa muihin yrittäessään jäsentää omia ajatuksiaan ja viedä niitä toimintaan.

Ainoa tapa tavoittaa toisen ihmisen ainutlaatuinen kuka on kohdata hänet toiminnassa, Arendt sanoo. Siksi emme voi tavoittaa ihmistä pelkästään ajattelemalla, emmekä voi ymmärtää politiikkaa tai moraalia muuten kuin moninaisuuden ja erilaisuuden kautta. Yhteinen inhimillisen olemassaolon maailma, Arendtin mielessä, lepää ihmisten elämäntarinoiden moninaisuuden varassa (Heinämaa & Oksala 2001).

Miten nämä näkökulmat näkyvät Karin ja Ainon tarinoissa? Nykyään Karilla on ympärillään monia ihmisiä, ja hän elää urheilujoukkueen, perheen ja työpaikan yhteisöissä. Aiemmin, vaikka kaikki tehtiin hänen puolestaan, hän päätyi ainutlaatuisuutensa vuoksi olemaan lähes kaikkea vastaan koulussa. Entä Aino? Onko hänellä ketään rinnallaan? Hänen vanhempansa kieltävät jossain määrin hänen todellisen kuka-olemuksensa. Hän ei ole yhteydessä kehenkään muuhun. Kuka voisi aloittaa työskentelyn hänen kanssaan – ja miten – jotta myös hän voisi tuntea olevansa osallinen?

Kuka vastaan mikä

Arendtin mukaan ei ole itsestään selvää, että tunnistamme toiset ihmiset kuka-persoonina. Erityisen tuen tarpeiden kohtaamisen kentällä on pitkä historia, jossa on pyritty leimaamaan, selittämään ja diagnosoimaan, miksi joku poikkeaa oletetusta ’normaalista’ tai keskiarvosta. Nämä tutkimukset ovat auttaneet meitä ymmärtämään tiettyjen haasteiden ilmiöitä tai neurologiaa, mutta eivät yksilöiden määrittymisessä ainutlaatuisina henkilöinä. Itse asiassa voi olla monin tavoin haitallista yrittää tiivistää ainutlaatuinen ihminen ominaisuuksiin ja luokitteluihin tai nimetä ne ulottuvuudet, jotka erottavat hänet ’tavallisesta’.

Arendtin mukaan juuri tämä toiseus, tämä erottuvuus – ihmisen moninaisuus – tekee meistä ainutlaatuisia olentoja, ja samalla niin inhimillisiä. Ihmisyys, elämä, vaatii puhetta ja toimintaa. Toisin sanoen, ollakseen täysin ihminen, henkilö tarvitsee äänen ja paikan julkisessa tilassa, jossa muut ihmiset näkevät hänet ja jossa hän voi aktiivisesti tuoda jotain täysin uutta inhimilliseen maailmaan. Tämä sisältää kyvyn ja tilan toimia aktiivisena kertojana sen sijaan, että olisi vain muiden kertomusten kohde ja tuen vastaanottaja.

Ainutlaatuisen paikan ottaminen sosiaalisessa tilassa ei ole ’hyötyyn perustuvaa, kuten työnteko, eikä hyödyn motivoimaa, kuten työ’. Se voi saada alkunsa muiden läsnäolosta, joiden seuraan haluamme liittyä, mutta se ei ole heidän määrittelemäänsä. Toimiminen tarkoittaa aloitteen ottamista, jonkin liikkeelle panemista, uuden aloittamista omasta tahdosta – kyky, joka Arendtin mukaan meillä kaikilla on syntymästämme lähtien (Arendt 1998).

Toiminnan myötä syntyy vapaus, joka sekä todellisena kokemuksena, tavoittamattomana käsitteenä että saavuttamattomana ihanteena liittyy ihmisyyteen. Toiminta ei Arendtin mukaan tarkoita ajattelua tai muita mentaalisia kykyjä (Snell 2001). Siksi se on mahdollista kaikille, riippumatta yksilöllisistä erityispiirteistä. Moninaisuus ja suhteet toisiin ovat ensisijaisempia kuin ajattelu. Ajattelu ei voi koskaan korvata vuorovaikutusta ja kommunikaatiota muiden ihmisten kanssa – ne ovat kanava ymmärtää ja arvostaa meissä olevaa erilaisuutta.

Vain toimiva ihminen voi olla vapaa. Vain vapaa ihminen voi valita hyvän elämän itselleen ja toisille. Vain se, joka voi toteuttaa oman ainutlaatuisuutensa ja tulla kuka-persoonaksi, voi todella olla vapaa – ja ainoa tapa saavuttaa tämä on elää ja toimia yhdessä muiden kanssa.

Lupaukset ja anteeksianto

On tärkeää muistaa, että toiminta Arendtin mukaan ymmärrettynä vie meidät tuntemattomiin paikkoihin ja aiheuttaa väistämättä myös ei-toivottuja seurauksia. Pyrkiessämme uudistamaan työelämää ja kehittämään parempia tapoja kouluttaa ja ohjata erityistarpeisia ihmisiä, me – hallintohenkilöt, asiantuntijat, opettajat, ohjaajat ja ammattilaiset – teemme virheitä yhtä usein kuin onnistumme. Todellisessa elämässä kaikilla aloitteilla on sekä etuja että haittoja, joista monet ovat väistämättömiä ja tahattomia.

Arendt tunnistaa tämän ihmiselämän väistämättömän luonteen ja tarjoaa kaksi keinoa tasapainon etsimiseen: lupaukset ja anteeksianto. YK:n ihmisoikeuksien julistus (1948) ja muut aiemmin mainitut YK:n raportit (1990; 2015; 2016; 2022) ovat esimerkkejä tällaisista yhteisistä, julkisista lupauksista.

YK:n Agenda 2030 on osallistava lupaus kaikille: ’muuttaa maailma paremmaksi’ ja ’varmistaa, että kaikki ihmiset voivat toteuttaa potentiaalinsa ihmisarvossa ja tasa-arvossa’ (UN 2023). Kun näitä lupauksia peilataan Karin ja Ainon tarinoihin, näkymät eroavat toisistaan.

Karin tarinassa pitkä epäonnistumisten historia on muuttunut anteeksipyyntöjen ja anteeksiannon kautta, ja yhteiskunnalliset järjestelmät – erityisesti ammatillinen koulutus – ovat lopulta onnistuneet pitämään lupauksensa. Kari elää nyt täysipainoista elämää, jossa hän on aktiivinen ja osallinen. Aino taas on elänyt ilman toimijuutta vahvistavia tarinoita. Yhteiskunnan lupaukset päättyivät, kun hän valmistui ammattiin ilman tukea, jota hän olisi voinut tarvita tai josta hän olisi voinut hyötyä. Miten hän voisi antaa anteeksi – ja ehkä ensimmäistä kertaa elämässään tarttua niihin lupauksiin tuesta, jotka ovat yhä olemassa?

Arendtin ajattelun pohjalta voimme päätellä, että vain henkilö, joka kohdataan ja kerrotaan kuka-persoonana – monien toisiinsa kietoutuvien tarinoiden päähenkilönä – voi toimia erottamattomana osana yhteisöä. Työ tai työllistyminen eivät ole tällaisen toimijuuden edellytys, vaikka se monille onkin yksi keino siihen.

Johtopäätökset

Jos uskomme Hannah Arendtin käsitykseen itsestämme toistemme tarinankertojina, on tärkeää jatkaa kohtaamiemme ainutlaatuisten ihmisten tarinoiden kertomista. Näiden tarinoiden katkelmien kautta olemme pyrkineet paljastamaan joitakin ristiriitaisuuksia siinä, miten ajattelemme erityisestä tuesta ja sitä tarvitsevia henkilöitä koskevasta työllistymiskeskustelusta – sekä siinä, miten yritämme ratkaista asiaa tavoilla, jotka saattavat lopulta riistää tuetun tai autetun henkilön toimijuuden ja aidon äänen.

Olemme ehdottaneet uusia tapoja tarkastella näitä kysymyksiä. Inkluusiota voidaan edistää monin tavoin – muuttamalla ajatteluamme ja vaikuttamalla asenteisiimme. Toimiminen sanojen ja tarinoiden kautta on yksi Arendtin esittämistä keinoista. Koska inhimillinen toimijuus on pohjimmiltaan arvaamatonta, eivät pysyvät vastaukset voi perustua ihmisen toimintaan, eikä niissä koskaan tule valmista, vaan tarinat on alati kerrottava ja tulkittava yhdessä uudelleen.

Kuva: Shutterstock