Yhdessäolon kitkaa ja kipinöintiä – ensimmäisiä päiviä ammatillisissa opettajaopinnoissa

Uuden ryhmän ensitapaamisessa kehot viestivät tietoa jo ennen tietoisia ajatuksia. Me ohjaavat opettajat kiirehdimme tervehtimään jokaista tulijaa käsi ojennettuna. Jokaiselle tilaan tulijalle on nimetty oma paikka ryhmätyöskentelyä varten. On siis asettauduttava lähelle vieraita kehoja. Opiskelijat tarkkailevat toisiaan ja kuuntelevat, mukautuvat ja altistuvat pedagogisen käsikirjoituksen ohjaukseen. Käsikirjoitus sisältää harkittuja luovia häiriöitä, jotka kutsuvat liikkeelle, kannustavat kohtaamisiin ja houkuttelevat jopa tanssimaan tilassa.

Useimmat huomaavat ehkä hienovaraisia tuntemuksia – jännitystä, uteliaisuutta tai jopa epämukavuutta – kun kohdataan uudet opiskelutoverit ja ohjaavat opettajat. Nämä tuntemukset eivät ole sattumanvaraisia, vaan ne kertovat jotain merkityksellistä sosiaalisesta tilanteesta ja omista tarpeistamme uudessa ympäristössä. Tietoisuus omista kehollisista reaktioista voi auttaa meitä suunnistamaan oppimisympäristön dynamiikassa ja rakentamaan merkityksellisiä opiskelusuhteita. Tämä kehollinen tieto voi paljastaa, millaisissa keskusteluissa tunnemme olomme eläväksi ja millaisissa tilanteissa saatamme tarvita lisää tukea. Opettajaopinnoissa oppimiselle altistaa myös kehollisuus, yhdessä tekeminen.

”Nyt ei ole oikea aika sulkea silmiä ja korvia, vaan ottaa kaikki vastaan. Ties mikä ovi aukeaa seuraavaksi!” Opeopiskelija A

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme, miten voimme tunnustella ja tunnistaa niin mukavuutta kuin epämukavuutta ensimmäisissä yhteisissä oppimistilanteissa ja kuinka niissä voidaan viipyillä oppimisen nimissä (ks. myös Alanko-Turunen & Kaukinen 2022). Tekstiämme elävöittävät opettajaopiskelijoidemme kirjoittamat oppimispäiväkirjareflektiot ensimmäisten päivien kohtaamisista.

(Epämukavien) tunteiden kirjoa

Saman tilan jakaminen uusien ihmisten kanssa on erilaisten tunteiden kenttä, ja tämä ”yhdessäolon kitka” voi olla provosoivaa ja epämukavaa. Toisten ajatukset häiritsevät meitä ja pakottavat reagoimaan, ottamaan jopa kantaa. Juuri tässä piilee vuorovaikutuksen ydin: oppia tunnistamaan toisten vaikutus, suhtautumaan siihen tietoisesti ja rakentamaan omaa ajattelua yhteisessä vuorovaikutuksessa. Berlantin mukaan ”epämukavuus keskittyy kohtaamiseen muiden ihmisten ja esineiden kanssa sekä haluun tulla toisten häiritsemäksi” (Berlant 2022, 28).

Opetus- ja oppimiskohtaamiset vaativat meiltä tunnetyötä: ne vaativat meitä muuttumaan, kehittymään ja sopeutumaan toisiimme. Tällainen affektiivinen työ on paljastavaa, epämukavaa ja vaatii meitä olemaan avoimia suhteessa olemisen kitkalle (Berlant 2022). Olemassaolon kitkalla Berlant (2022) tarkoittaa sitä jännitettä, joka syntyy, kun me samoilemme yhteiskunnallisten odotusten, henkilökohtaisten toiveiden ja päivittäisen selviytymisen välillä. Ollessamme vuorovaikutuksessa toistemme kanssa ja ollessamme vastaanottavaisia toisillemme tulemme tietoisiksi oman toimijuuden, vallan ja autonomian puutteestamme.

Opettajaopintojen ensimmäisinä päivinä taivutamme ihmisiä moninaisiin kohtaamisiin ja tarjoamme niiden tueksi pedagogisia rakenteita. Juuri siellä, missä epämukavuus ja oppiminen kohtaavat, syntyy monia merkittäviä asioita. Jotta tämä onnistuisi, tarvitaan sekä turvallisuuden tunnetta ja vuorovaikutukselle altista ilmatilaa. Ilmatilan antaminen sisältää aktiivista kuuntelua, toisen puheenvuorojen kunnioittamista ja malttia olla täyttämättä jokaista hiljaista hetkeä omalla puheella.

“Jäin pohtimaan, että osaanko riittävästi tukea ja rohkaista muita. Osalla päivien keskustelukumppaneistani tuntui olevan epävarmuuksia, jotka mielestäni vaikuttivat turhilta.” Opettajaopiskelija B

Jo viestinnän tutkijat Berger ja Calabrese (1975) tunnistivat ihmisen tarpeen vähentää epävarmuuksiaan uusissa ihmissuhteissa ja vuorovaikutustilanteissa. Heidän mukaansa epävarmuus aiheuttaa ahdistusta, ja ihmiset käyttävät erilaisia strategioita saadakseen tietoa toisistaan ja tehdäkseen ennustettavampia päätöksiä. Nämä strategiat ohjaavat ihmistä vuorovaikutuksen äärelle esimerkiksi kyselemällä muilta tai tarkkailemalla toisten toimintaa sosiaalisissa tilanteissa. Epävarmuuden vähentämisessä erityisen merkityksellistä on mahdollisuus kertoa itsestään valitsemiaan asioita.

“Tuntui että juuri vuorovaikutukselliset tilanteet muiden opiskelijoiden kanssa antoivat antoisimmat hetket ja parhaimman muistijäljen orientaatiopäivistä. Juuri dialoginen merkitysten synnyttäminen oppimisen prosessissa puhutteli.” Opettajaopiskelija C

Kun astumme tilanteisiin, joissa varmuus on korvautunut tietämättömyyden hämmentävällä tunteella, ennustettavuus pienenee ja tunteet johtavat. Tässä juuri piilevät syvimmät oppimisen mahdollisuudet. Näissä ennakoimattomissa kohtaamisissa voimme löytää itsestämme ja toisista sellaisia ulottuvuuksia, joiden olemassaoloa emme osanneet kuvitellakaan – samalla kun ennakkokäsityksemme murentuvat ja antaudumme toisen vaikutukselle (Gravett & Lygo-Baker 2024).

”Erilaisissa ryhmissä huomasin, että ihmiset, jotka minua ensin jostain syystä jännittivät tai arveluttivat eniten, saattoivatkin olla juuri kiinnostavimpia ajatuksineen. Ehkä tästä hyvä tulee…” Opettajaopiskelija D

Kontaktia luomassa myös epämukavuuteen

Kun oppimisprosessin alussa panostetaan avoimeen vuorovaikutukseen ja luottamuksen synnyttämiseen, voidaan epämukavuutta hyödyntää oppimisen moottorina ilman, että oppimissuhde vaarantuu. Tällöin syntyy inklusiivinen oppimisen tila, jossa on lupa kokeilla, erehtyä ja kasvaa – ei vain suorittaa. Pedagogisesti muotoilussa ja ohjatussa prosessissa oppimisen omistajuus siirtyy opiskelijoille.

Pedagogista ajatteluamme ohjaa oppimisen kaarien muotoilun (Kavanagh 2019) keskeinen kysymys: kuinka vähän sisältöä riittää? Liiallisen selittämisen sijaan opiskelijat kutsutaan epämukavuusalueelle, jossa tapahtuu aitoa oivaltamista ja vastuullista ajattelua. Tavoitteena ei ole aiheuttaa epämukavuutta sinänsä, vaan ohjata osallistujia kohti reflektiota ja kriittistä ajattelua. Tähän matkaan mahtuu myös naurua ja vakavaa leikillisyyttä (serious play).

Tuottamatonta epämukavuutta edustavat puolustuskannan ottaminen tai turvallisille alueille vetäytyminen. Ohjaajina meidän tehtävänämme on luoda affektiivisia olosuhteita, jotka mahdollistavat epämukavuuden käsittelyn rakentavasti. Strateginen empatia, kyky tunnistaa epämukavuus mutta samanaikaisesti kannustaa viipymään reunatuntemusten (Mälkki 20211) äärellä tarpeeksi kauan, on keskeinen työkalu oppimisessa (Zembylas 2023).

”Ensimmäisen päivän aikana ja jälkeen koin paljon epämiellyttäviä tunteita ja vastareaktioita (reunatuntemukset), sillä kaikki tuntui sekavalta ja niin erilaiselta, kuin mihin olen tottunut. Oli hyvä, että näille tuntemuksille annettiin materiaaleissa nimi”. Opeopiskelija E

Mälkin (2011) mukaan reunatuntemukset ovat biologisperäisiä psykologisia suojamekanismeja, jotka vastustavat syvällistä reflektiota ja pitävät ajattelun tutuissa uomissa. Vaikka reunatuntemukset usein mielletään automaattisesti negatiivisiksi, tätä oletusta on syytä tarkastella kriittisesti. Reunatuntemukset eivät ole pelkästään rajoittavia, vaan myös hyödyllisiä oppaita, jotka voivat ohjata kohti uusia oivalluksia ja syvempää itseymmärrystä. Ne kuitenkin toimivat kaksiteräisenä miekkana: samalla kun suojaavat mieltä, ne rajoittavat ajattelun uudistumista ja syvemmän ymmärryksen kehittymistä (Mälkki & Mansikka-aho 2020). Reunatuntemusten sanoittamiseen annettu tilaisuus ja kieli tuottavat osaltaan opettajaopiskelijoille turvallisuuden kokemuksia opintojen alussa.

“Osaamisaukkoja ei kai tarvitsekaan pelätä…..löysin vinkin, jossa epämukavuusalueella voisi pysähtyä ja ottaa kokemuksen reflektoitavaksi. Sitä kautta voi oppia jotain uutta itsestään tai maailmasta.” Opiskelija F

Opettajat tunnetyön ammattilaisina

Opettajat nähdään usein tunnetyön ammattilaisina (esim. Sutton ym. 2009). Ammatillisessa opetustyössä vaaditaan oman tunne-elämän hallintaa, jotta opettajana kykenee tukemaan ja kannattelemaan erilaisia vuorovaikutussuhteita jopa vuosien ajan (Brackett ym. 2010). Vuorovaikutustilanteet määrittävät tunteiden ilmaisemisen säännöt, kohteet ja tavat. Opettajat usein säätelevät tunneilmaisuaan täyttääkseen ammatilliset odotukset ja auttaakseen opiskelijoitaan saavuttamaan oppimistavoitteensa (Isenbarger & Zembylas 2006).

Tunnetyössä on keskeistä havaita osallistujien käytettävissä olevat voimavarat sekä kontekstiin kytkeytyvät tunnesäännöt (Lawrence & Phillips 2019). Käytännössä tunteiden säätely kehittyy, kun opitaan tunnistamaan, mitkä tunnereaktiot nähdään sosiaalisesti hyväksyttävinä tietyissä tilanteissa ja mitkä tulkitaan epäsopiviksi. Tätä avittamaan käydään opettajaopinnoissa keskustelua siitä, miten olemme toistemme kanssa.

Opettajaopintojen alkuvaiheen tunnekuormasta ja sen säätelystä kertovat opettajaopiskelijoiden vertaisryhmilleen antamat nimet – Painepurkaamo, Aivotäräykset, Tryck inte! ja Mayday. Nimet kehottavat vertaisryhmiä toimimaan toisilleen tunteiden katalysaattoreina. Se on ohjaavina opettajina myös meidän tehtävämme. Pedagogisena periaatteena tarjoamme tunnetyöhön erityisesti vertaisuutta ja reflektiota. Samoihin periaatteisiin tukeudumme myös yhteisopettajuudessa jakamalla pedagogisessa työssä hersyävää tunnekirjoa.

“Pystyimme vertaisryhmässä jakamaan henkilökohtaisiakin asioita. Tuntui helpolta puhua ryhmässä. I-HA-NAA! I-HA-NI-A IH-MI-SI-Ä! Ja minä olen yksi heistä!” Opiskelija E

Ethän droppaa mun tunnelmaa

Rakentumassa oleva oppimisyhteisö kipinöi. Yhteinen tavoite opiskella ammatilliseksi opettajaksi hehkuttaa kipinän liekkiin. Yhtä hyvin reunatuntemukset ja ennakko-odotusten vastaisuudet voivat tukahduttaa kipinän ja jättää jälkeensä epämukavuudessa viruvan tuhkan. Näin tapahtuu, jos ei uskaltauduta katsomaan oppimista ja oppimisprosessia itselle vieraasta näkökulmasta.

Opettajaopinnoissa ensimmäinen askel on siirtyä välitilaan, hyväksyä epäsymmetrinen prosessi, uuden tiedon työstämisen kipu ja myös oivallusten ilo (esim. Land ym. 2005). Vaikka tunnetyö on äänekästä käsiteltäessä epävarmuutta, voimattomuutta tai kontrollin puutetta, oppimisen välitilassa pitää saada viipyillä rauhassa, ilman vertaisten soraäänten jatkuvaa kohinaa.

Tekstin viimeistelyssä on käytetty Claude Sonnet 3.7:ää.