Työelämäpedagogiikkaa työelämän näkökulmasta

Tänä päivänä korkeakoulujen olennaisin tehtävä on varmistaa, että Suomessa on osaavaa työvoimaa ja että suomalaiset yritykset menestyvät myös tulevaisuudessa. Haluamme nostaa suomalaisten koulutustasoa, mutta samalla huolehtia, että työikäiset ovat töissä. Tarvitaan yhä enemmän ratkaisuja, joilla mahdollistamme työn ja opiskelun yhdistämisen, siis muutakin kuin aikaan sitomattomia verkko-opintoja.

Ei riitä, että työn ja opiskelun yhdistäminen on ajallisesti mahdollista, niiden tulee linkittyä toisiinsa myös sisällöllisesti. Korkeakoulut eivät saa olla erillisiä saarekkeita, joissa osaamista käydään päivittämässä irrallaan työn arjesta, vaan oppimisen tulee kytkeytyä työhön ja yritysten liiketoiminnan kehittämiseen. Tämän linkityksen kautta myös korkeakouluilla on mahdollisuus kehittää omaa osaamistaan ja pysyä mukana työelämän muutoksissa.

Yhtenä ratkaisuna työelämän osaamisen kehittämisen tarpeisiin Opetus- ja kulttuuriministeriö on valmistellut Euroopan neuvoston suositusten mukaisesti pienten osaamiskokonaisuuksien viitekehystä. Pienet osaamiskokonaisuudet perustuvat työelämäyhteistyölle ja mahdollistavat nykyistä joustavammat ja nopeammat ratkaisut työelämän osaamistarpeisiin.

Vuoden 2025 aikana on käynnistetty useampia Euroopan sosiaalirahasto-hankkeita, joiden tavoitteena on korkeakoulujen ja ammattikoulujen kyvykkyyksien kehittäminen pienten osaamiskokonaisuuksien ja jatkuvan oppimisen kysyntään vastaamiseksi. (Valtioneuvosto 2024; Opetus-ja kulttuuriministeriö 2024.) Yksi näistä hankkeista on AMKmicro, joka keskittyy ammattikorkeakoulujen henkilöstön osaamisen kehittämiseen. Taustoittaaksemme lähtökohtia hankkeessa kehitettävälle osaamiselle kartoitimme olemassa olevia työelämäpedagogisia ratkaisuja ja tässä kirjoituksessa tarkastelemme ammattikorkeakoulujen työelämäpedagogiikkaa jatkuvan oppimisen näkökulmasta.

Työelämäpedagogiikka on ammattikorkeakoulujen arkea

Kansallisesti ja kansainvälisesti työelämäpedagogiikka termillä viitataan opiskelijoiden työssä tapahtuvan oppimisen tukemiseen ja sitä kautta laaja-alaisemmin korkeakoulun ja työelämän väliseen yhteistyöhön ja siihen sisältyvään pedagogiikkaan (Virtanen, Tynjälä & Helin 2020A).

Korkeakoulut ovat tehneet työelämäyhteistyötä sekä kehittäneet ja toteuttaneet työelämälähtöisiä menetelmiä jo pitkään. Viimeisen parin vuosikymmenen aikana tekeminen on laajentunut entisestään. (Tynjälä, Virtanen & Helin 2020.) Siitä huolimatta vaikuttaa siltä, että korkeakoulujen valtavirtana käyttämät menetelmät eivät vastaa tämän päivän työelämän, saati yhteiskunnan tarpeisiin. Keskeinen muutos aiempaan on tiedon saatavuus sekä muutoksen valtava vauhti. Perinteinen ajatus nuorten tutkinto-opiskelijoiden työelämään kiinnittämisestä ei ole enää korkeakoulujen ainoa tehtävä eikä edes olennaisin. Yhä useampi nuorikin on jo työelämässä tutkinto-opintoja tehdessään.

Ammattikorkeakouluissa työelämälähtöisyys sekä työn ja oppimisen integroiminen ovat olleet pedagogiikan lähtökohta alusta saakka (Kotila & Mäki 2015). Tämä on määritelty jo ammattikorkeakoululaissa, jonka mukaan ammattikorkeakoulujen tulee toteuttaa opetustaan työelämän vaatimuksien pohjalta, tekemään yhteistyötä työelämän kanssa sekä huolehtia, että tutkinnoista valmistuvat ovat valmiita työelämään (Ammattikorkeakoululaki 932/2014, 4 § ja 6 §; Valtioneuvoston asetus ammattikorkeakouluista 1129/2014, 4 §.) Perinteisesti yliopistojen tehtävät keskittyvät vahvemmin tutkimukseen ja siihen perustuvaan opetukseen työelämään suoremmin kohdentuvan kehittämisen ja ammatillisen osaamisen tuottamisen sijaan (Virtanen, Tynjälä & Helin 2020B).

Nämä perinteiset ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen roolit eivät ole enää 2020-luvulla yhtä selvät, mutta edelleen opiskelijoiden työssäkäynti on otettu systemaattisemmin huomioon ammattikorkeakouluissa kuin yliopistoissa (Murtonen ym. 2022; Isotalo ym. 2024). Opiskelijoiden työssäkäynti huomioidaan opintojen organisoinnissa niin valtakunnallisella, koulutuksen järjestäjän kuin yksittäisten opettajienkin tasolla (Isotalo ym. 2024).

Nykyään rooleja haastaa suoraviivaisten urapolkujen katoaminen. Korkeakoulujen tehtävä ei ole pelkästään valmistaa työelämään vaan suurelta osin myös vahvistaa työelämässä jo olevien osaamista (Mäki 2020). Näin ollen työelämäpedagogiikkakin on nähtävä laajemmin kuin tutkinto-opintojen osana toteutettuna työhön kiinnittymisen varmistamisena.

Sen lisäksi, että ammattikorkeakoulujen tulisi huomioida tarjonnassaan yhä paremmin jatkuvat oppijat, tulisi ammattikorkeakoulujen huomioida myös tutkinto-opiskelijat eri tavalla kuin ennen. Tutkinto-opiskelijoiden keskuudessa on Valtioneuvoston selvityksen mukaan havaittu arvomuutosta, jonka mukaan opiskelijan elämässä tulee ensin työ ja sitten vasta opinnot, jos niihin jää aikaa ja energiaa (Isotalo ym. 2024).

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että osa tutkinto-opiskelijoistakin näkee itsensä ennemmin jatkuvina oppijoina, jotka opiskelevat työn ja muun elämän ohessa. Perinteisesti tutkinto-opiskelun on nähty olevan elämän ensisijainen fokus ja työn teon ja muun elämän olevan toissijaisia opiskelijan elämässä. Meidän korkeakoulutoimijoidenkin on siis syytä ymmärtää työelämäpedagogiikka paremmin ensisijaisesti työssäkäyvien ja toissijaisesti opiskelevien oppijoiden kautta.

Jatkuvan oppimisen työelämäpedagogiikka

Työelämässä oleva jatkuva oppija tai tutkinto-opiskelija kaipaa ratkaisuja, joilla hän pystyy joustavasti hyödyntämään kertyneen osaamisensa ja täydentämään osaamistaan taustateorioilla ja omien tai organisaationsa tavoitteiden mukaisella uudella osaamisella.

Korkeakoulupedagogiikkaa tulisi muuttaa jatkuvan oppimisen suuntaan. Nykyisessä oppimisyhteiskunnassa uuden osaamisen hankkiminen ja oman osaamisen kehittäminen ovat välttämättömiä osia elinikäistä koulutusta. Työelämälähtöisessä korkeakoulupedagogiikassa tulee siis osata tunnistaa ja tunnustaa myös epämuodollinen ja kokemuksen kautta kertynyt osaaminen osana opintoja. Lisäksi tulee huomioida uraohjauksellisuus, jotta osaamisen kehittäminen todella hyödyttää uralla etenemisessä tai yleensäkin työelämässä pysymistä. (Iloranta & Kotila 2022.) Jatkuvan oppimisen korkeakoulupedagogiikka vaatii työelämäpedagogisia menetelmiä, joilla pystytään joustavasti vastaamaan sekä yksilön että työelämän tarpeisiin.

Käytännössä työelämäpedagogiikan tutkimus ja kirjallisuudessa kuvatut työelämäpedagogiset menetelmät keskittyvät pitkälti tutkinto-opiskelijoiden kanssa tehtäviin työelämään kiinnittymistä vahvistaviin toimintatapoihin. Esimerkkinä tästä Virtanen ym. (2022) artikkeli, jossa tarkastellaan hyviä työelämäyhteistyön menetelmiä ammattikorkeakouluissa. Lähtökohdaksi nostetaan aidoista työelämän tarpeista kumpuava työtehtävä, jota opiskelijat ja opettajat lähtevät toteuttamaan yhdessä työelämän kanssa. Työpaikkoja kehotetaan artikkelissa kartoittamaan kehittämisen tarpeitaan ja ottamaan yhteyttä oppilaitoksiin yhteistyön merkeissä.

Edelleen siis kuvataan tilannetta, jossa korkeakoulun tehtävä on tuoda työelämä osaksi nuorten tutkinto-opiskelijoiden opintoja. Se on toki erittäin tarpeellista, joskin sen rinnalla tulisi huomioida paremmin myös heidät, jotka saapuvat korkeakouluun työelämästä tai käyvät töissä opintojen ohessa. Heitä ei tarvitse enää kiinnittää työelämään vaan heidän oppimisensa tulee kiinnittää osaksi heidän työtään.

Oman näkökulman työelämäpedagogiikkaan tuo tämänhetkiset jatkuvan oppimisen kehityssuunnat, kuten esimerkiksi pienet osaamiskokonaisuudet. Pienet osaamiskokonaisuudet ovat Opetus ja kulttuuriministeriön viitekehys luonnoksen (2024) mukaan työelämäyhteistyölle perustuva konsepti, jonka lähtökohtana ovat työelämän osaamistarpeet ja korkeakoulujen joustavat ja nopeat ratkaisut niihin. Pienet osaamiskokonaisuudet nähdään ketteränä ratkaisuna, joiden avulla uuden osaamisen kehittäminen toteutuu joustavasti osana yksilön elämää ja työtä.

Käytännössä pienet osaamiskokonaisuudet tulisi nähdä mahdollisuutena kehittää oppilaitosten kyvykkyyksiä aivan uudelle tasolle. Tämä vaatii sen, että uskallamme irrottaa otteemme perinteisistä toimintamalleista ja vanhoista rakenteista. Niillä emme todennäköisesti pääse jatkuvan oppimisen strategiassa (Opetus- ja kulttuuriministeriö 2022) määriteltyihin tavoitteisiin suomalaisten koulutustason nostamiseksi. Pienet osaamiskokonaisuudet tulisikin nähdä mahdollisuutena tehdä jotain oikeasti toisin ja nostaa jatkuvan oppimisen pedagogiikka korkeakoulujen toiminnan keskiöön.

Muutosta tarvitaan, mutta ratkaisut ovat jo olemassa

Tämän päivän työelämäpedagogiikka ei siis enää voi olla sitä, että tarjoamme joustavia kokonaisuuksia, joissa työssä käyvä oppija voi suorittaa etäluennot ja itsenäisiä tehtävät virtuaalisissa oppimisympäristöissä itselleen sopivana ajankohtana. Joustavuus on hieno juttu sekin, mutta ei se ole työelämäpedagogiikkaa eikä sillä päästä tavoitteisiin koulutustason nostamiseksi.

Meidän tulee ajatella ja tehdä asioita toisin. Sen sijaan, että tuotamme sisältöjä ja tarjoamme niitä työelämälle, meidän tulisi olla rinnalla kulkijoina osaamisen kehittyessä osana yksilön ja organisaation arkea. Tämän lisäksi roolimme on validoida syntynyt osaaminen ja antaa siitä todenne, jonka avulla osaaminen on vertailukelpoinen niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Kuulostaa siltä, että nyt jos koskaan on käyttöä opinnollistamiselle.

Työn opinnollistaminen on oppilaitoksen ulkopuolella tapahtuvan reaaliaikaisen oppimisen näkyväksi tekemistä. Olennaista on, että työ ja opinnot yhdistyvät tavalla, josta on hyötyä sekä työlle että opinnoille. (Kotila & Mäki 2025.) Opinnollistamisen toimintamalleja on kehitetty ja toteutettu ammattikorkeakouluissa jo useampia vuosia. Opiskelijalähtöinen opinnollistaminen, jossa keskiössä on oppijan työstä nousevat henkilökohtaiset osaamisen kehittämisen tarpeet, on edelleen kuitenkin marginaalista tekemistä. Tässä opinnollistamisen tavassa osaamistavoitteet muotoillaan työstä nousevien tarpeiden mukaisesti eikä sen mukaan, miten osaamistavoitteet on korkeakoulun opetussuunnitelmaan määritelty.

Edelleen puhutaan korkeakoulutasoisesta osaamisesta, mutta oppimista ei rajoiteta etukäteen liian tarkasti määriteltyjen opintojaksoraamien mukaisesti. Kyse on työelämässä tapahtuvasta oppimisprosessista, johon oppija ja opettaja lähtevät yhdessä. Ei siis niin, että työelämän edustaja tulee korkeakouluun oppimaan uutta vaan niin, että korkeakoulun edustaja menee työelämän oppimisprosessiin mukaan fasilitoimaan oppimista ja validoimaan työn yhteydessä syntyneen korkeakoulutasoisen osaamisen.

Kuva: Haaga-Helia