Kuten yleisesti tiedetään, kaikki kehitysapu ei tuo toivottua tulosta. Esimerkiksi Bjørnskovin (2019) mukaan pääasiassa vain jälleenrakentamiseen annetulla avulla on tavoiteltuja vaikutuksia. Taloudelliseen tai sosiaaliseen tukemiseen tarkoitetut avut ovat hänen mukaansa osoittautuneet tehottomiksi.

Djankov ja kumppanit (2008) ovat vielä radikaalimpia väittäessään, että kehitysapu on pääosin haitallista. He loivat käsitteen avun kirous (the curse of aid) viitaten sillä aiempaan käsitteeseen luonnonvarojen kirous (the curse of natural resources). Sen mukaan valtion luonnonvarojen ja talouskasvun välillä on negatiivinen korrelaatio eli rikkaat luonnonvarat näyttävät haittaavan muun talouden kehittymistä (Sachs and Warner, 2001).

Miten apu kohdentuisi parhaiten?

Kritiikki on hyväksi, mutta kattavien arviointien teko on vaikeata. Ei ole mahdollista verrata tiettyä tilannetta kehitysavun kanssa ja ilman kehitysapua. Vaikka negatiivista kehitystä on havaittavissa, on mahdotonta sanoa, olisiko kokonaistilanne parempi vai merkittävästi huonompi ilman kehitysapua.

Voi olla, että esimerkiksi puuttuminen kansainvälisen kaupan rakenteisiin olisi joskus tehokkaampaa kuin ruohonjuuritason toiminta. Se ei silti tarkoita, että kaikki paikalliset projektit olisivat hyödyttömiä tai haitallisia. Ja koska kuitenkin pieni osa avusta on selvästi merkityksellistä (Bjørnskov, 2019), oleellinen kysymys onkin, miten avun luonnetta voitaisiin muuttaa siten, että apu kohdentuisi ja vaikuttaisi paremmin kuin tähän asti.

Tuen luonnetta pohdittaessa on hyvä huomioida, että tuki itsesään saattaa sisältää vääristäviä elementtejä. Reinsberg ja kumppanit (2019) tuovat esiin, että esimerkiksi Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) politiikka ja tuen myöntämisen ehdot vaikuttavat negatiivisesti kohdemaiden hallinnon kehittymiseen, sillä ne heikentävät valtioiden valmiuksia tukea kestävän kasvun kehityspolitiikkaa. Ehkä tämä on myös taustana Urtuzuastiguin (2019) havainnolle, jonka mukaan hallitukset ohittava apu voi olla tehokkaampaa kuin hallitusten avulla järjestetty apu. Jos tilanne on tämä, katseet helposti kääntyvät yrityksiin ja yleishyödyllisiin yhteisöihin.

Ratkaisujen ylläpitämisen tulee olla taloudellisesti kannattavaa

Voittoa tavoittelevien yritysten mukanaoloon kehitysavun kohdentamisessa saatetaan suhtautua varauksella. Pahimmassa skenaariossa yritysten ainoa tavoite on saada myytyä omia tuotteitaan tai palveluitaan niin paljon kuin mahdollista, riippumatta siitä, ovatko ne hyödyllisiä tai edes käyttökelpoisia kohdeympäristössä. Käytännössä yritysten ei kannata olla lyhytnäköisiä, sillä uutta kauppaa voi olla vaikea saada, jos aikaisempiakaan ratkaisuja ei koeta hyödyllisiksi. Ja jos hallinto toimii palveluiden ostajana, ei yritysten mukanaolo lisää eriarvoistumista tai köyhimmille syntyviä kuluja.

Toisella hallinnon ulkopuolisella ryhmällä, yleishyödyllisillä yhteisöillä, ei ole voitontavoittelun taakkaa. Ne voivat olla merkittävässä roolissa kehitettäessä paikalliseen tarpeeseen ja olosuhteisiin sopivia ratkaisuja. Nämä yhteisöt toimivat usein projektipohjaisesti ulkoisella rahoituksella. Mitä tapahtuu, kun projekti päättyy ja ulkoinen rahoitus loppuu? Miten taata muutoksen jatkuvuus? Valtionhallinto ei ole välttämättä valmis ottamaan koppia uusista, paikallisesti toimivista ratkaisuista, varsinkin jos paikallisen tason sitoutuminen on epävarmaa.

Kestävä ratkaisu on, että kehittämisessä kaikki tekevät yhteistyötä, ja paikallinen yritystoiminta takaa muutoksen jatkuvuuden. Kun ratkaisun ylläpitämisestä tehdään yrityksille taloudellisesti kannattavaa, niin niillä on suuri motivaatio sekä ylläpitää että myös jatkokehittää tehtyä ratkaisua. Käytännössä tämä tarkoittaa paikallisten, kehittämiskohteeseen liittyvien yritys-ekosysteemien rakentamista ja tukemista yhteistyössä yritysten, yhdistysten ja hallinnon kanssa. Kohdennettuna tämänkaltaiseen yhteistyöhön kehitysavusta saadaan sekä yhteiskunnallisesti että taloudellisesti kestävää.

Altti Lagstedt tekee tutkimusta koulutuksen digitalisaatiosta Eduditra-hankkeessa. Eduditran pääkohteena ovat kehittyvien talouksien koulutusjärjestelmät ja niiden digitalisointi myös taloudellisesti kestävästi. Ensisijainen kohdemaa on Namibia, jossa digitalisointia pohditaan useamman koulun kanssa. Vuoropuhelua on käyty myös ghanalaisten ja kenialaisten tahojen kanssa.

Lähteet:

• Bjørnskov, C. 2019. Types of Foreign Aid. Teoksessa Dutta, N. & Williamson, C. R. (toim) Lessons on Foreign Aid and Economic Development. Cham: Palgrave Macmillan, s. 33–61.
• Djankov, S., Montalvo, J. G. & Reynal-Querol, M. 2008. The curse of aid. Journal of Economic Growth, 13, 3, s. 169–194. doi: 10.1007/s10887-008-9032-8.
• Reinsberg, B. et al. 2019. The world system and the hollowing out of state capacity: How structural adjustment programs affect bureaucratic quality in developing countries. American Journal of Sociology, 124, 4, s. 1222–1257. doi: 10.1086/701703.
• Sachs, J. D. & Warner, A. M. 2001. The curse of natural resources. European Economic Review, 45, 4–6, s. 827–838. doi: 10.1016/S0014-2921(01)00125-8.
• Urtuzuastigui, G. A. 2019. Bilateral aid in sub-Saharan Africa: are donor delivery tactics stimulating economic growth and development?. Journal of Contemporary African Studies, 37, 1, s. 128–147. doi: 10.1080/02589001.2018.1541502.