Väitetään, että eräässä itäsaksalaisessa autotehtaassa piti kuluttaa joka vuosi tietty kilomäärä terästä, sillä teräksen kulutus oli tehtaan tehokkuuden mittarina. Tuotannon lisääminen oli vaikeaa, mutta autojen painon lisääminen helppoa. Autojen paino nousi, teräksen kulutus saatiin kasvu-uralle, ja kaikki olivat tyytyväisiä. Vai olivatko? Kulutusta on käytetty esimerkiksi yhtenä talouden mittareista, mutta hyvä kysymys on, onko siinä onnistuttu yhtään paremmin kuin itäsaksalaiset autonvalmistajat?

Kysyntä ja tarjota määräävät kasvun

Yksinkertaistaen talouden kasvuun liittyy kaksi toisiinsa vahvasti kytkeytyvää perusasiaa: kysyntä ja tarjonta. Kysyntä ei kasvata taloutta, jos ei samalla ole mahdollista lisätä tarjontaa ja vastaavasti tarjonnan kasvattaminen ei ole mielekästä, jos ei ole kysyntää. Tehtaita ei perusteta tehtaanperustamisen ilosta. Koska tuottavuuden jatkuva kasvu tarjoaa lähes rajattomat tarjonnan kasvattamismahdollisuudet, näyttäytyy kysynnän kasvu pullonkaulana talouden kasvulle. Kulutusvetoisessa, jatkuvaan kasvuun perustuvassa taloudessa jatkuvasti kasvava kulutus on elinehto.

Miten tähän on tultu?

Kulutusyhteiskunta on suhteellisen lyhyen ajan ilmiö. Ennen 1800-luvun alun teollista vallankumousta työn tuottavuus kasvoi hyvin maltillisesti parantuneiden käsityötaitojen ansiosta, ja talouskasvu oli nojannut lähinnä väestön kasvuun ja siirtomaista saatavaan hyötyyn. Kulutuksen lisääminen ei ollut tärkeää, koska tuottavuuskasvukin oli vähäistä.

Teollinen vallankumous muutti kaiken. Se mahdollisti suorastaan ällistyttävän tuottavuuden kasvun, joka alun yskiskelyjen (ns. Engelsin paussi) jälkeen alkoi näkyä myös yleisen kulutuksen kasvuna. Yhä pienempi määrä ihmisiä pystyi tuottamaan yhä enemmän erilaisia hyödykkeitä (mielenkiintoinen sana, ovatko kaikki todella hyödyllisiä?) entistä halvemmalla. Ja yhä suurempi määrä ihmisiä tahtoi saada yhä enemmän kyseisiä hyödykkeitä.

Talous ei enää perustunutkaan nollasummapeliin, vaan jaettava kakku kasvoi uusien innovaatioiden ja valmistusmenetelmien myötä koko ajan. Ja kakku on jatkanut kasvuaan aina näihin päiviin asti, jopa niin luotettavasti, että koko tämänhetkinen talous perustuu jatkuvan kasvun olettamukseen. Kasvun odotetaan jatkuvan jatkossakin, ikuisesti. Jotta tuo kasvu toteutuu, pitää sekä tarjonnan että kysynnän myös kasvaa ikuisesti.

Jaksammeko kuluttaa tarpeeksi?

Kysyntää saadaan lisää joko lisäämällä kysyjiä väestönkasvun kautta tai keksimällä uusia tuotteita tai tarpeita jo olemassa oleville ihmisille. Kiinaa lukuun ottamatta hyvin yleisesti pyritään noin 2-4 prosentin talouskasvuun (Kiina 5-7 prosenttia), eli käytännössä maailmassa pitäisi joka vuosi olla 2-4 prosenttia enemmän kysyntää kuin edellisenä vuotena, jotta talous pysyy tasapainossa, eikä lipsahdeta taantumaan tai lamaan.

Jos maapallon väkiluku ei kasvaisi, ja kulutuksen kasvu jakautuisi tasaisesti, meidän jokaisen pitäisi joka vuosi kuluttaa 2-4 prosenttia enemmän kuin edellisenä vuotena. Tämä saattaa kuulostaa pieneltä, mutta kyse on eksponentiaalisesta kasvusta. Jatkuvalla neljän prosentin kasvulla kulutuksen pitäisi sadassa vuodessa viisikymmenkertaistua.

Mitä ihmettä lapsenlapsemme tarvitsevat 50 kertaa enemmän kuin me, joilla jo on kaikkea? Toivottavasti he eivät huku siihen 50 kertaiseen tavaramäärään, mitä heiltä odotetaan. Tulevaisuuden kaatopaikoista on pakko tehdä hyvin tehokkaita raaka-aineen kierrättäjiä, tai muuten kaikki asuvat kaatopaikalla.

Väestönkasvu on ratkaisu…

Paremman elintason nälkä on pitänyt huolta siitä, että lisääntyvälle tuotannolle on ollut tarvetta ja suuret elintasokuilut eri maapallon alueiden välillä takaavat kysyntää myös jatkossa. Miksi siis murehtia kulutuksen kasvusta tai kasvun puutteesta meillä rikkaissa länsimaissa? Kulutuskysyntää kyllä maailmalla riittää: maailmassa on miljardeja ihmisiä jotka eivät vielä ole päässeet edes kulutusjuhlapaikan portille. Ja ennen kaikkea: lisää syntyy jatkuvasti. Laskennallisesti kahden prosentin väestönkasvu tuo kahden prosentin kasvun kulutukseen. Oikeastaan muuta kulutuksen kasvua ei siis tarvittaisikaan.

Väestönkasvuun on voinut luottaa vähintään yhtä paljon kuin työn tuottavuuden kasvuun ja kulutustarpeiden lisääntymiseen. 1970 meitä oli 3,7 miljardia, tänä päivänä noin 7,7 miljardia, ja kovaa vauhtia olemme menossa kohti 10 miljardia. Ja kulutuksen kannalta parasta on, että suurin osa väestönkasvusta tapahtuu köyhissä kehittyvissä talouksissa, joissa lähtökohtainen kulutusvaje rikkaampiin maihin nähden on merkittävä: rikkaita länsimaita ei olekaan pakko muuttaa kertakäyttötalouden kaatopaikoiksi, ja silti globaalia kulutusta, ja samalla tuotantoa ja taloutta voidaan kasvattaa vaikka kuinka pitkään.

…tai sittenkin vielä suurempi ongelma

Ikävä kyllä väestönkasvussa(kin) on kääntöpuolensa. Se on suurin yksittäinen syy ilmastonmuutokselle. 7,7 miljardia ihmistä tuottaa yli kaksi kertaa enemmän kasvihuonepäästöjä kuin 3,7 miljardia ihmistä, varsinkin kun elintaso samalla kasvaa. Ilmastonmuutos tekee osasta planeetan alueista elinkelvottomia ja pakottaa ihmisiä siirtymään kohti elinkelpoisempia alueita. Lisääntyvä väestö siirtyy yhä enemmän kaupunkeihin. Aikoinaan kaupungit on perustettu viljavien vainioiden äärelle, nyt kaupungistumisen myötä kaupungit laajenevat ja parhaat viljelysmaat jäävät kerrostalojen alle.

Samalla (itse aiheutettu) ilmastonmuutos lisää aavikoitumista ja ravintotuotantoon pitää ottaa yhä vaikeammin hyödynnettäviä alueita. Jos kehitys jatkuu tällaisena, meidän pitää siirtyä syömään hiivaa ja planktonia, jotta ruokaa riittää kaikille, eikä se siltikään tarkoita, että luontoa säästyisi tulevaisuudessa sitäkään vähää kuin nyt. Jotta väestönkasvu ja kulutus saadaan pidettyä kasvu-uralla, on jossain välissä pakko tehdä rajuja valintoja ja luopua tarpeettomista resurssisyöpöistä, ensimmäisenä näköjään monimuotoisesta luonnosta.

Kulutuksen uudet tarpeet nojaavat yhä enemmän pitkälle kehitettyihin teknologisiin innovaatioihin jotka tarvitsevat yhä enemmän harvinaisia raaka-aineita; jättimäisiä kaivoksia on pakko avata sellaisillekin seuduille, joita ei ole ennen ajateltu kaivostoimintaan. Ihmisiltä loppuu asuintila ja raaka-aineet. Maapallo on jo nyt liian pieni planeetta meille.

Vaihtoehto C

Maapallon loppuunkuluttaminen tai talousjärjestelmien romahtaminen eivät ole ainoat vaihtoehdot. On olemassa kolmas ja varmasti vielä neljäskin vaihtoehto, ja ehkä meidän pitäisikin puhua niistä enemmän. Miten olisi esimerkiksi kasvun sijaan paluu nollasummapeliin, tai vieläpä siirtyminen negatiivisen kasvun uralle? Pitääkö sijoitetulle pääomalle saada keskimäärin 2-4 prosentin tuotto, vai voitaisiinko hyväksyä, että suuri osa sijoituksista olisikin tappiollisia?

Sijoittaminen menisi paljon jännittävämmäksi kuin nyt, mitään osakekurssien automaattista nousua ei enää olisikaan. Vain kaikkein taitavimmat sijoittajat voisivat kääriä voittoja, muut jakaisivat tappioita. Miinussummapeli karsisi harrastelijat todellisista osaajista. Samalla siirtyminen kertakäyttökuluttamisesta kestävämpien tuotteiden hankintaan mahdollistaisi elintason jakamisen entistä useammalle ilman että tuottavuutta tai raaka-aineiden käyttöä olisi pakko lisätä. Kaiken voisi tehdä hallitusti, jopa kohtuullisen pienillä muutoksilla.

Hallitulla muutoksella kulutuksen ja väestön kasvu saataisiin taitettua ilman että maailma vajoaisi sekasortoon, monisatavuotiseen lamaan ja tuhatvuotiseen henkiseen pimeyteen kuten Rooman talousjärjestelmän kaatuessa 400-luvulla. Toki silloinkin kulutuksen ja väestön kasvu saatiin tehokkaasti taitettua, mutta ehkä siltikin voisimme kokeilla tällä kertaa jotain toista tietä.