Vuodenvaihteessa eläköityvä Haaga-Helian yliopettaja sekä kestävyysurheilun guru Timo Vuorimaa toi esille läksiäisluennollaan, kuinka valmentaminen on antanut hänelle virtaa omaan työhön. Allekirjoitan tämän näkemyksen täysin, sillä valmentaminen saa väsyneenäkin mielen tuulettumaan arjen kiireistä ja päässä pyörivistä työasioista.

Olen itse ajautunut aikuisiällä mukaan seuratyöhön ja juniorivalmennukseen lapseni kautta. Kyllä, olen se ”isävalmentaja”, joka on toiminnassa mukana ensisijaisesti sen takia, että oma lapsi harrastaa. Tai ainakin se on ensisijainen syy, miksi aloitin valmentamisen.

En ole ollut ensimmäisenä käsi ojossa, kun joukkueen vastuutehtäviä on aiemmin jaettu, mutta tällä kertaa hyvinkin suoraan esitetty pyyntö ei jättänyt sijaa kieltäytymiselle. Laji, jossa olen valmentajana, on jääkiekko, ja joukkueena U12-ikäluokan kilpajoukkue. Tämä on varmasti yksi syy, miksi en ole aiemmin ollut tyrkyllä. Minulla ei ole mitään lajitaustaa jääkiekosta.

Asetelmaa toki helpottaa hieman se, ettei kilpaurheilu ole minulle vieras ympäristö ja valmentamisestakin on kokemusta toisessa lajissa. Lajiosaamisen lisäksi valmentamisessa on kyse kuitenkin niin paljon muustakin. Monesti se muu onkin sitten sitä rikkautta, joka tekee valmentamisesta mielekästä. Ihmisenä kasvaminen ja kehittyminen, ihmissuhdetaitojen kehittäminen, itsensä kehittämisen taidot sekä hyvin perustavanlaatuiset asiat liittyen esimerkiksi ravintoon, lepoon, pukeutumiseen ja omista tavaroista huolehtimiseen ovat pitkässä juoksussa monesti lajitaitoja ja urheilullisia valmiuksia merkittävämmässä roolissa.

Joukkuelajissa myös ryhmädynaamiset ilmiöt ovat hyvin moninaisia ja tietenkin isossa joukossa on paljon erilaisia persoonia. Jokaista heistä tulee osata käsitellä yksilöinä osana ryhmää.

Voidaan siis ajatella oman valmentamiseni olevan vaikuttamistyötä hyvin monipuolisten taitojen kehittymisen eteen, jotta yksilöiden on hyvä olla osana ryhmää, jolloin syntyy valmiuksia kehittää sekä itseään että joukkuetta eteenpäin. Kyse on oppimisesta, ja nämä oppimiseen liittyvät oivallukset ovat mitä parhaimpia palkintoja myös valmentajalle.

Näitä oivalluksia pääseekin näkemään yksilötasolla hieman enemmän kuin joukkueen ”kollektiivisina oivalluksina”. Lajitaidon näkökulmasta se voi tarkoittaa esimerkiksi yksilön ymmärrystä omasta roolistaan osana peliä. Eri asia on sitten se, osataanko sitä toteuttaa pelissä vaihtuvissa tilanteissa, saati osaavatko kaikki kentällä olevat toteuttaa roolejaan pelin edellyttämän yhteistyön kautta. Samalla tavalla näitä rooleja syntyy myös kentän ulkopuolella pukukopissa, joissa niiden toteuttaminen osataankin sitten hieman helpommin.

Kuten kaikessa oppimisessa, myös urheilussa oppiminen perustuu oppijan, ympäristön ja tehtävän väliseen vuorovaikutukseen, jossa oppijan havaintoja pyritään ohjaamaan oppimista tukevan informaation suunnassa. Tämän tavoitteena on auttaa oppijaa tekemään päätöksiä, joiden seurauksena syntyvä toiminta ratkaisee esille nousevan ongelman. Reittejä oppimiseen on yhtä monta kuin oppijaakin ja tavoitteiseen päästään hyvin erilaisiakin polkuja.

Tämän näkeminen, tukeminen ja pohtiminen on varmasti yksi vahva motivaation lähde valmentamiselleni. Alkuperäinen asetelma ja syy-seuraus-suhde valmentamiseni osalta on muuttunut, ja olen sitoutuneesti mukana seuratyössä.

Samalla arvostukseni suomalaista seuratyötä ja -toimijoita kohtaan on entisestään syventynyt. Valitettavasti, kuten liikuntakin, ovat seurojen tarjoamat mahdollisuudet liikkumiseen polarisoituneet. Seuratyö ja sen tarjoamat mahdollisuudet harrastamiseen on lasten ja nuorten liikunnan edistämisen sydän, jota tulee vahvistaa kaikin mahdollisin keinoin.