Siirry sisältöön
Pedagogiikka
Onnistuminen työelämässä ja urheilussa
Julkaistu : 03.04.2018

Palasin hiljattain Etelä-Koreasta Pyeongchangin 23. talviolympialaisista, jossa toimin Slovenian miesten jääkiekkomaajoukkueen päävalmentajana. Tehtävä oli osa Haaga-Helian minulle myöntämää ammattitaidon kehittämiseen tähtäävää työelämäjaksoa.

Työnantajan joustavuuden ansiosta pääsin toteuttamaan yhtä urheiluvalmentajan suurinta haastetta – toimia päävalmentajana kaikista kilpailuista siinä eniten arvostetussa. Päävalmentajana tehtävääni kuuluu olympiaprojektin ja huhtikuussa toteutuvan MM-turnauksen johtaminen. Tehtävä on huippumaista poiketen toteutettu oman työn ohella eli oto-periaatteella, sillä toimin päätyössäni Haaga-Helian valmennuksen lehtorina Vierumäen toimipisteessä.

 Onnistumisen ja perustehtävän määritteleminen

Olympiamatkan ollessa näinkin tuoreessa muistissa ajatukset tietysti tahtovat ohjautua kisoihin ja niissä onnistumiseen. Kokemuksieni perusteella suorituksen onnistuminen huippu-urheilussa määritellään valitettavasti liian usein mitalien määrällä ja värillä. Huippu-urheilussa urheilijaan ja valmentajaan kohdistuu ulkoisia paineita mm. median, suuren yleisön ja palkan maksajan taholta. Uutisotsikot julistavat usein ennen peliä mm. ”kansakunnan puolesta” tai ”tämä on uran tärkein kilpailu”. Ei ihme, että henkinen kantti ei aina kestä näiden paineiden alla.

Odotukset aiheuttavat usein inhimillisen seurauksen: ne, jotka eivät saavuta mitalia ovat suoritukseensa pettyneitä tai äärimmäisessä tapauksessa kokevat jopa häpeää. Varsinkin tähän liittyvät uutisoinnit kuulostavat hälyttäviltä. Urheilija voi siis altistua tilanteelle, jossa suurimmaksi suoritusta määrääväksi tekijäksi nousee häviämisen pelko ja voittamisen pakko. Siis pelko siitä, että menettää jotain sellaista, mitä ei ole koskaan saavuttanutkaan.

Itse koen valmentajana tyydytystä siitä, että urheilija on pystynyt suoriutumaan kilpailusuorituksestaan omien kykyjensä ylärajalla. Siihen tilanteeseen pääsemistä pidän valmentamisen perustehtävänä. Bonuksena sen päälle voidaan parhaimmillaan saavuttaa flow-tila, joka johtaa yleensä itsensä ylittämiseen.

Olen monesti miettinyt myös onnistumista muussa työelämässä. Mistä koen lehtorina onnistumisen tunnetta, onko minulla suorituspaineita ja mistä ne tulevat, onko asialle mitään tehtävissä? Miltä tuntuisi, jos työtämme arvioitaisiin julkisesti viikoittain iltapäivälehdissä ja sosiaalisessa mediassa? Mikä on meidän suorituksemme, mikä voittomme? Itse ymmärtäisin suorituksemme ja perustehtävämme koostuvan arkipäivästä, jossa pyrimme auttamaan opiskelijaa kehittämään itselleen työelämän vaatimuksia vastaavan ammattitaidon. Onko voittomme se, että valmistumiprosoentti on 100 vai riittääkö, että osaamme auttaa ja tukea opiskelijaa nostamaan opinnoissaan riman ylimmäiseen tappiin ja selviytymään siitä?

 Tunnemmeko opiskelijamme ja valmennettavamme?

Korkeakoulun ja urheilujoukkueen toiminnassa on paljon yhtäläisyyksiä. Molemmat asettavat tavoitteita, joiden saavuttamista seurataan eri mittareilla sekä sisäisesti että ulkoisesti. Sekä valmentajan että lehtorin roolissa olen aina pyrkinyt löytämään sen punaisen langan – perustehtävän –, joka parhaiten auttaisi päätuloksen saavuttamisessa.

Työelämässämme eri järjestelmät ja työkalut ohjaavat toimintaamme ja vievät suuren osan ja ajan suorituksestamme. Näin seniorilehtorina ja -valmentajana tuntuu välillä, että häntä heiluttaa koiraa  kiihtyvällä vauhdilla ja itse perustehtävään jää rajallisesti aikaa. Järjestelmien kehittämisellä on tarkoituksensa ja oikeassa määrin ne toki auttavat lehtorin arkea, mutta… omat onnistumisen tunteeni työelämässä tulevat henkilökohtaisesta kohtaamisesta opiskelijan kanssa ja hänen antamastaan palautteesta. Sama pätee joukkueen valmentamiseen: Pidetään palavereita, luodaan taktiikoita ja trimmataan yhteenkuuluvuutta sekä motivaatiota joukkuetasolla.  Merkittävimmän työn ja päätökset tekee kuitenkin yksittäinen urheilija hankkimallaan ammattitaidolla ”tilanteen ollessa päällä”.

Kokemusteni mukaan sekä urheilijaa, että opiskelijaa pystyy parhaiten auttamaan tuntemalla hänen tarpeensa, motivaationsa ja henkilökohtaiset ominaisuutensa. Henkilökohtaisen sosiaalisen kontaktin ja mentoroinnin avulla mm. sitoutuneisuus työhön ja harjoitteluun kasvaa. Opiskelijan ei ole yhtä helppoa luovuttaa tutkinnon loppuun saattamisessa, jos hänellä on joku, johon turvautua ja jolle hän on henkilökohtaisesti ”vastuussa” työn hyvin tekemisestä. Mielestäni tämän toiminnan mahdollistaminen ja siihen liittyvä osaaminen tulisi varmistaa, jotta onnistumisia tulisi työyhteisössämme entistäkin enemmän.

P.S. Mitalia ei olympialaisista tullut. Joukkue ja sen yksittäiset pelaajat onnistuivat kuitenkin ylittämään odotukset ja pelaamaan oman tasonsa ylärajoilla!

Kirjoittaja on Haaga-Helia ammattikorkeakoulun valmennuksen seniorilehtori Kari Savolainen.