Saattaa olla, että opiskelijoiden kanssa on viikkotolkulla tahkottu jotain menetelmää, toimintatapaa tai periaatetta. On puhuttu ja tehty. Parhaimmillaan on syntynyt tuotoksia, joita on yhdessä katselmoitu ja arvioitu. Olet seurannut opiskelijoiden toimintaa, ohjannut ja antanut palautetta. Hyviä asioita onkin alkanut tapahtua. Parhaimmillaan lopputapaamisessa jaetaan oppeja ja oivalluksia, joiden kuuleminen saa ihosi kananlihalle ja sukat pyörähtelemään jaloissa. Keskustelun ja loppuarvioinnin jälkeen hyvästellään ja itse kukin suuntaa uusien haasteiden pariin.

Opetussuunnitelmaan peilaten tehty vaikuttaa onnistumiselta. Mutta mistä tiedät, miten arvokasta tehty työ on ollut? Missä opetustyön arvo itse asiassa on?

Näen hyvinvointia ja kilpailukykyä tuottavalla koulutuksella kolmenlaisia tehtäviä. Ensimmäiseksi koulutustoiminnan tavoitteena on uusien tiedollisten ja taidollisten valmiuksien kartuttaminen. Kirvesmiehen täytyy oppia rakentamaan talo, opettajan opettamaan oppilaansa lukemaan ja laskemaan, ja koodarin tuottamaan toimivaa ohjelmakoodia. Ammatillista ydinsubstanssia siis.

Koulutusinstituutioilla on osaamistavoitteita, joihin saavutettua osaamistasoa perinteisesti peilataan. Tutkinnot ja niistä saatavat todistukset ovat klassisia tapoja tehdä osaamista näkyväksi. Todistukset saattavat kertoa osaamisesta, mutta lopullisen todisteen siitä antavat käytännön työnäytteet eli referenssit. Onko kirvesmiehelle, opettajalle ja koodarille parempaa osaamistodistetta kuin itse rakennettu talo, koulutiensä aloittaneiden oppilaiden luku- ja kirjoitusnäytteet tai markkinoille julkaistu ohjelmistotuote? Osaamisen perään kyselevä työelämä ei halua kuulla. Se haluaa nähdä. Hyvinvointia ja kilpailukykyä tuottava koulutus synnyttää todistusaineistoa osaamisesta ja sen kehittymisestä.

Osaaminen ja todisteet siitä ovat tärkeitä. Tärkeintä on kuitenkin opiskelijalle syntyvä kyky jatkaa oppimista muodollisten opintojen päättymisen jälkeen. Oppimaan oppimisen taidossa ei ole 2010-luvulla mitään uutta. Laadukas koulutus valmentaa uuden tiedon rakentelua tukevien mielenmallien kehittymistä. Tavoitteellinen harjoittelu ei ainoastaan tuota osaamista vaan se muovaa aivojen neuroniverkkoa uuteen asentoon. Kyky tulla tietoiseksi omasta osaamisesta ja sen harjoittamisesta luo edellytyksiä osaamisen kehittämiseen myös koulutusrupeaman jälkeen. Yhtälailla talonrakennus, opetustyö kuin ohjelmistotuotanto ovat muuttuvan maailman ammatteja, joissa tämän päivän menetelmät ja työtavat saattavat huomenna olla jotain muuta. Pysyäkseen merkityksellisinä osaajien on kyettävä kehittymään.

Useimpien koulutustenjärjestäjien on mahdoton kilpailla tiedollisessa asiantuntemuksessa. Kuka tahansa voi käytännössä ilmaiseksi tai marginaalisin kustannuksin ja parilla klikkauksella hankkiutua internetissä jokseenkin kenen tahansa maailmanluokan gurun oppiin. Kyse on kyvystä etsiä ja löytää tietoa ja järjestää aikaa sen omaksumiseen. Sanotaan, että tieto on valtaa, mutta kyky käyttää tietoa se vasta valtaa onkin. Uuden tiedon käytännön soveltamisessa ja syventämisessä onkin koulutustoiminnan erityisarvo.

Mistä osaaminen sitten syntyy? Modernit oppimiskäsitykset korostavat oppijan aktiivista, vastuullista ja tavoitteellista roolia uuden tiedon rakentelussa. Oppiminen on prosessi, jossa uusi tietämys syntyy olemassa olevan tiedon päälle, sitä hyödyntäen ja muokaten. Elinikäinen oppiminen on kykyä kehittää omaa oppimista. Kyse on ennen kaikkea kyvystä jatkaa huomenna siitä, mihin tänään jäätiin. Huominen on jatkuvaa revanssia tästä päivästä tavoitteena löytää tie eteen- ja ylöspäin. Tulokset tottelevat tarkoituksellista toistoa. Tämän voi konkreettisesti nähdä oppimiselleen sitoutuneen kirvesmiehen seuraavassa kohteessa, oppilaiden puhkeavassa lukuinnossa tai koodarin uudessa kehitysprojektissa. Parhaimmillaan opetustyö vastaa yksilöllisiin osaamisen kehittämisen ja oppimaan oppimisen tarpeisiin.

Palataanpa kuvitteellisen opintojakson lopputapaamiseen. Mistä siis tiedetään, miten arvokas tehty koulutusrupeama on ollut? Opintojakso on voinut tähdätä tiettyjen osaamisvaatimusten täyttymiseen. Se on myös voinut tähdätä oppimaan oppimisen valmiuksien kehittämiseen. Oppimisen perimmäiseen luonteeseen peilaten ratkaisevaa on, mitä opintojakson jälkeen tapahtuu. Oppimaan oppimisen näkökulmasta erityisen kiinnostavaa on, miten opintojaksolla jalostunutta neuroniverkkoa aktivoidaan kehittymään. Laadukas koulutus on yksilöllisiä oppimistavoitteita tukevaa pedagogiikkaa. Ei kuitenkaan riitä, että näkemys osaamisen kehittämisestä ja sen taustalla olevista oppimaan oppimisen malleista on yksin opettajalla. Kuinka kukaan voi ottaa tehoja omaan oppimiseen ottamatta tuntumaa omaan kykyynsä oppia? Minusta ajatus opintojaksoa seuraavasta aktiviteetista on sekä kiinnostava että arvokas.

Opintojakson onnistumista arvioidaan yleisesti saavutettujen tulosten ja laadullisten palautteiden lisäksi asiakastyytyväisyys- ja suosittelumittareilla. Palaute kertoo niin opettajalle kuin tulevaisuudessa kurssia harkitsevalle opiskelijalle jakson hyödystä aiempien osallistujien äänellä. Päättöarvioinnin sudenkuoppa kuitenkin on, että se suuntaa vahvasti menneeseen. Oman osaamisen kehittämisen kannalta ratkaisevaa on, mitä oppija tekee itse seuraavaksi. Oppimisprosessin syklisyys ja osaamisen kehittämisen ytimessä olevien mielen mallien jalostuminen onkin innoittanut pohtimaan opetustyön perimmäistä arvontuottoa. Miten oivalluttaa tekemistä tulosten takana? Tämän arvioinnissa olen tullut seuraavan kysymyksen äärelle:

Jos sinulla olisi mahdollisuus käydä juuri suorittamasi opintojakso uudelleen, kävisitkö?

En ole toistaiseksi keksinyt suorempaa tapaa lähestyä opetustyön arvoa niin opettajan kuin opiskelijan kannalta. Onko opintojakso sellainen, että se elää opiskelijan oppimistavoitteiden mukana? Näkeekö opiskelija siinä mahdollisuuden revanssiin ja syntyneiden oivallusten viemiseen eteenpäin käytännössä? Osaaminen syntyy tarkoituksellisesta toistosta. Onko vahvempaa tapaa arvioida opetustoiminnan arvoa kuin uusintaotto?

Olen usein kuullut opintojakson loppukeskustelussa oivalluksia kuten ”olisinpa…” tai ”ensi kerralla…”. Virkkeisiin tiivistyy sen hetkistä ainutlaatuista ymmärrystä. Entäpä jos nuo oivallukset laitetaan heti töihin. Millaisia todisteita siitä syntyy? Millaisia oivalluksia sitten jaetaan?

---

Kirjoittaja Teemu Ruohonen työskentelee lehtorina Haaga-Helia ammattikorkeakoulussa. www.teemuruohonen.fi