Siirry sisältöön
Pedagogiikka
Vastuu ja vastaaminen ohjauksen perustana

Ohjaajana en tiedä toisen syitä ja tarkoituksia. Siksi toiselle vastaaminen on toisen vastaamaan auttamista. Tämä on ohjaajan osaamista. Ohjaaja on toisen pieni tutkimusapulainen, kirjoittaa Mika Saranpää.

Julkaistu : 19.10.2020

Kun ajattelen vastuuta ohjaustyön ilmiönä, joudun lähtemään liikkeelle vastaamisesta. Ohjaustyö on siten yksinkertaista, että siinä vastuu kytkeytyy kykyymme vastata. Mitä tämä tarkoittaa?

Toinen

Ohjaustyön tekijän vastinpari on ohjaukseen tuleva toinen. Toinen voi olla yksi tai monta, ihan miten vain.

Käytän ilmaisua ”toinen” aivan tarkoituksellisesti. En käytä ilmaisua ihminen, koska en voi tietää, onko tuo toinen ”ihminen” samassa merkityksessä kuin itse kuvittelen ihmisen.

Tämä on ensimmäinen vastaavan vastuun paikka. Osaanko olla niin, että toinen voi olla niin kuin on? Osaanko olla tietämättä häntä etukäteen? Miten pitkälle tätä tietämättömyyttä voi viedä? Nämä ovat kysymyksiä, joita itseltään – ja toiselta – kysyy vastuullinen ohjaaja.

Vastuullinen ohjaaja ei siis vastaa siinä mielessä, että hänellä olisi vastaus valmiina. Hänellä ei ole vastausta edes siihen, millainen tuon toisen pitäisi olla, siis millainen olisi hyvä ihminen.

Vastuullinen ohjaaja uskaltaa olla olematta moralisti. Vastuullinen ohjaaja lähtee tutkimaan yhdessä toisen kanssa. Tutkiminen voi johtaa molemmat yllätysten äärelle.

Toisen panttivanki

Ei-tietäminen on ensimmäinen vastaamisen ja siten vastuun edellytys. Tätä ei-tietämistä en voi kuitenkaan edellyttää toiselta. Ohjaaja on siis vastuussa siitä, että hän itse on valmis vastaamaan. Vastaamisella tarkoitan nyt sitä, että toinen voi tulla juuri niin kuin on, ilman, että ohjaaja olettaa toisesta yhtään mitään. Näin toisella on mahdollisuus tulla kuulluksi.

Tämä on ilmeisen hankalaa. Ja tämä on myös todella vaativaa ohjaajalle. Ohjaaja on tilanteessa toisen panttivanki. Hänet on saatettu vastuuseen siitä, että on pystyttävä vastaamaan. Toiselta hän ei voi vaatia mitään.
On päivänselvää, että kun joku tulee ohjaukseen, vapaaehtoisesti tai määrättynä, hän kuitenkin on siinä. Tällä toisella – tuntemattomalla – on jokin peruste olla siinä. Ja tässä tilanteessa ohjaaja on tuon toisen asialla, auttaa toista tulemaan kuulluksi – tai sitten ei.

Ohjaajan osaaminen

Ohjaajan osaamista on vastuun kantaminen toisen tarpeen kuulemisesta. Ei ole mitään väliä sillä, onko toinen halukas vai haluton. Silti ohjaajan vastuuta on vastaaminen. Vastaaminen tapahtuu vain toiselle, mutta myös toisessa.

Ohjaajana en tiedä toisen syitä ja tarkoituksia. Ei sinänsä, että hänkään välttämättä tietäisi. Mutta ainakaan minä en tiedä. Siksi toiselle vastaaminen on toisen vastaamaan auttamista. Tämä on ohjaajan osaamista. Ohjaaja on toisen pieni tutkimusapulainen.

Toisen merkityksiä, toisen tekoja

Ohjaaja pienenä tutkimusapulaisena – jokainen toinen on oman elämänsä Pelle Peloton – auttaa tutkimaan tapahtumia, tekoja ja merkityksiä. Kun ohjaaja ymmärtää omien merkitystensä vaikutukset ohjauksessa ja osaa varoa niitä, hän kantaa vastuutaan. Hän ei kuitenkaan ole vastuussa toisesta. Se olisi mahdotonta.

Jokainen toinen on aivan eri kuin ohjaaja. Se on jo lihallinen tosiasia. Toinen luo omia merkityksiään ja tekee omia tekojaan. Vastuullinen ohjaaja ymmärtää tämän. Hän ei kanna toisen merkityksiä ja tekoja. Hän auttaa tutkimaan niitä.

Vastuullinen ohjaaja pitää näin huolta – itsestään. Ajatus vastuusta toiselle vastaamisena on myös työhyvinvoinnillinen perusta. Ei-tietäminen, toisen kunnioittaminen toisena, toisen oman vastuun ymmärtäminen pitää huolta ohjaajasta. Tämä on tärkeätä. Ohjaaminen on kovaa työtä, joka edellyttää vastuuta itsestä, tässäkin mielessä.

Valta ja vastaaminen

Koetin edellä pitää erillään ohjaajan eetoksen ja yhteiskunnan asettamat moraalinormit. Tosiasia on kuitenkin se, että yhteiskunta ja siinä erilaiset ja monet instituutiot, joissa ohjausta tapahtuu, ovat moraalinormien kantajia.
Edellisestä seuraa se, että vastuun kantava ohjaaja ei ryhdy jeesustelemaan. Sen sijaan vastuun kantava ohjaaja tunnistaa ja tunnustaa myös yhteiskunnallisen asemansa. Hän tunnistaa ja tunnustaa toiselle sen, että hän on jonkin vallan edustaja ja yllyttää toista tuon vallan piiriin, luomaan ja ylläpitämään tuota valtaa.

Kun ohjaaja ja toinen tutkivat valtaa tuossa tapahtuvassa suhteessa, ohjaaja kantaa vastuunsa. Hän tunnistaa omat rajansa. Hän ei piilottele niitä. Ehkä tästä voisi lähteä liikkeelle ohjaajan ja ohjattavien vastuullinen dialogi, mahdollisuuksien tutkiminen.

”Pyrkimykseni on tehdä varjostani silta autettavani maailmaan eikä lyömäase häntä vastaan.” (Lindqvist, s. 201)

Lähteet

  • Levinas, E. (1996). Etiikka ja äärettömyys – keskusteluja Philippe Nemon kanssa. Helsinki: Gaudeamus.
  • Lindqvist, M. (1990). Auttajan varjo – pahuuden ja haavoittuvuuden ongelma ihmistyön etiikassa. Helsiki: Otava.
  • Tuohimaa, M. (2001). Emmanuel Levinas ja vastuu Toisesta. Niin & Näin 3/2001, s. 35–39.