Kokeilen tässä tekstissä tutkia joitakin ohjauksen peruskäsitteitä, niiden suhdetta ohjaajana olemiseen ja ohjaustyön tekemiseen. Käytän avukseni hiljakseen lueskelemaani, lähteistä löytyvää Safran & Muran teosta Negotiating the therapeutic alliance. A relational treatment guide (2003).

”Toimijuus” on käsite, joka on noussut vahvasti esiin ohjaamisen kentillä ja jopa arkistunut. Toimijuus on se, jota ohjaamisen pitäisi tukea.

Toisaalta samaan aikaan jyllää ”itseohjautuvuuden” käsite. Jos hieman kärjistän, voi sanoa, että hyvän ihmisen mallina näyttää olevan itseohjautuva ihminen. Tämä käsitys periytyy vähintään 1600-luvun porvariston nousun filosofilta John Lockelta, ellei sitten paljon kauempaakin.

Lockelaisessa ihmiskuvassa tuotetaan itsenäisesti, siis ”aikuismaisesti” ja ”vapaasti” ajatteleva ihminen, joka itse kykenee tekemään valintoja ja päätöksiä, toisten niihin vaikuttamatta. ”Kilpailu” ja sen ”voittaminen”, ”yrittäjyys”, vaikka vain itsensä kanssa – nämä liiketoiminnalliset, kulttuuriset, käsitteet ovat hivuttautuneet lockelaisen käsitteistön kupeelle ja siten ohjaustyönkin alueille.

Kun sitten ”toimijuuden” käsite kohtaa ohjaustyössä ”itseohjautuvuuden” käsitteen, ohjaajan on kovin helppo tulkita kaikki asiakkaan ohjaajalle negatiivisina ilmenevät piirteet, tekemättömyydet ja kyvyttömyydet, itseohjautuvuuden puutteina, ja siten toimijuuden vajaavaisuuksina.

Ohjaajan on myös helppo syyllistää ohjattavaa siitä, että mitään ei tapahdu, vaikka toisin on sovittu. Tämä kaikki perustuu ”yhden-persoonan” psykologialle – tässä ohjaussuhteessa on tuo toinen ja ohjaaja. Ja tämä taas pohjaa realistiseen tietokäsitykseen, jonka mukaan ohjaajalla voi olla varmaa tietoa ohjattavan sisäisistä ja ulkoisista todellisuuksista, koska ohjattavan sisäinen ja ulkoinen todellisuus ovat jotenkin vakioitavissa (ks. Safran & Muran 2003, 34–41).

Kanssaoleminen ja toimijuus

Lueskelemassani Safranin ja Muranin teoksessa puhutaan ihmiskäsityksestä, joka yhdistää toimijuuden ja kanssaolemisen, suhteessa olemisen. Ihmisen perustilaksi määrittyy yhtäältä pyrkimys tulla itseksi (individuaatio) ja toisaalta hakeutuminen toisten ääreen, suhde toisiin, tavalla tai toisella. (Safran & Muran 2003, 30–34)

Ihmisen toimijuutta on siis pyrkimys tulla itseksi, jotenkin erilliseksi ja omaksi koetuksi itseksi. Mutta tämä ei koskaan voi olla irrallaan välttämättömästä yhteydestä toisiin, suhdeolemisesta, joka ihminen on samalla, kun koettaa olla irrallinen itse. Toimijuutta ei siis voi olla ilman tätä ihmisen toista puolta. Ihminen on näin aina omansalainen paradoksi, pyrkimystä itseksi ja pyrkimystä toisten ääreen, oma ja ei-oma, itse ja toinen.

Pyrkimys toisten ääreen voi olla jopa konkreettista pyrkimystä pois toisten luota. Erakkous on aina myös suhde toisiin. Toisaalta – ohjaustyön tekijänä – voi sanoa, että esittelemäni ihmiskuvan perusteella on täysin ymmärrettävää, että ohjaustyön tekijät, tai ketkä tahansa ihmisintensiivisen työn tekijät, toisinaan haluavat vapaa-ajalla olla ilman liiallista ihmisten seuraa. Ihmistyön kanssaolemisulottuvuus voi siinä määrin syödä ohjaajan individuaatiota, että joskus on syytäkin olla hieman rauhassa ja yksin, jotta jaksaa ohjaussuhteita.

Ohjaussuhde ja toimijuus

Toimiva ohjaussuhde, allianssi eli yhteistyösuhde, on Safranin ja Muranin – ja monien vaikuttavuustutkijoiden – mukaan kaikkein olennaisin muutoksen mahdollistaja. Tämä on ”kahden-persoonan psykologiaa”, jossa ohjaajan ja ohjattavan suhde on olennainen tutkimisen kohde. (Safran & Muran 2003, 39)

Yhteistyösuhteessa asiakas ja ohjaaja ovat itsenään ja toistensa kanssa. Ja kun asiakas poistuu ohjaustilanteesta, hän on edelleen itsenään, mutta toisin itsenään ja samalla suhteessa joidenkin toisten kanssa. Ajallisina olentoina – muisti, nykyisyys, suunnittelu – ihmisillä suhteet voivat jatkaa olemistaan kohtaamisten jälkeen ja olla jo niitä ennen. Ihminen on siis monin tavoin hitaasti muotoutuva.

Palaan nyt ohjaussuhteen hankaluuksiin. Koska ihminen on aina sekä pyrkimystä itseksi että pyrkimystä toisten yhteyteen, hän on aina pyrkimystä kontrolliin ja pyrkimystä ystävällisyyteen, toisten vaikutuksen alaiseksi.

Yksinkertaistetut peruskysymykset ovatkin nyt, miten ystävällinen tai vihamielinen tässä nyt tulee olla sekä missä määrin vastuuta ja kontrollia itse kullakin tulee olla? (Safran & Muran 2003, 32) Ohjaajalle nämä kysymykset merkitsevät sitä, mitä ohjaajana voin toiselta vaatia ja mitä ohjaajana voin itseltäni vaatia, itseksi tulemisen ja kanssaolemisen osalta?

Erityisen vaativia nämä ovat ohjaajalle silloin, kun toinen ei toimi, tai toimii siten kuin ei ohjaajan ajattelun mukaan pitäisi. Ehkä uskallan nyt sanoa, että ainut mahdollinen teko ohjaajalle, on kysyä ohjattavalta, mitä mielestäsi, tässä ja nyt, minun pitäisi kanssasi tehdä – suhteessa siihen, miten sinä olet ja miten tähän tulet? Näin muotoiltuna kysymys saattaa olla konfrontoiva. Keksi siis parempi muotoilu.

Olennaista on kuitenkin kysyä. Olennaista ei ole muodostaa käsityksiä ohjattavan itseohjautuvuuden tilasta. Olennaista on tutkia sitä, miten ohjattava on tulollaan itsekseen ja miten hän on tätä suhteessa kaikkeen muuhun. Eli miten toimijuus ja kanssaoleminen ovat aina vasta kehittymässä.

Ihmisen ratkaisemattomuus

Saatat huomata, että tässä ei sinällään päädytä mihinkään. Mitään neuvoa ohjaajalle ei ole tulossa siitä, miten mistäkin haastavasta ohjaustilanteesta selvitään. Tai no, ehkä neuvo kuitenkin: se on, ajattele!

Ajattele erityisesti sitä, miten asiakkaasi on kaiken aikaa tulossa itsekseen ja menossa toisten luo. Tässä paradoksissa, jossa sinä itsekin elät, asiakkaasi elää. Tässä paradoksissa pitäisi tehdä itseohjautuvasti valintoja. Mutta kun sitä ”itseä” ei missään lockelaisessa mielessä ole mailla halmeilla.

Käytännössä ratkaisemattomuuden hyväksyminen voi tarkoittaa esimerkiksi tätä: Helsinkiin on perusteilla uusi Konepajan lukio. Lukion yksi ulottuvuus on tehdä yhteistyötä työelämän kanssa. Näin opiskelijat pääsevät tutkimaan lukio-opintojensa ajan sitä, mikä heitä voisi kiinnostaa. Heille siis annetaan rauhaa individuaation ja kanssaolemisen suhteen.

Tämä on opiskeluhyvinvoinnin yksi mahdollinen perusta: että ei vielä tarvitse tietää, että voi lykätä päätöstä. Joka tapauksessa ihminen on ratkaisematon. Ymmärrän toki, että tietenkin joskus on pakko tehdä valintoja.