Koulutuspoliittiseen diskurssiin ovat entistä vahvemmin vakiintumassa intersektionaalisuuden ja feministisen pedagogiikan käsitteet. Covid-19 -ajan seurauksia ovat muun muassa ammatillisen koulutuksen opintojen korkeat keskeytys- ja viivästymisprosentit. Yhdenvertaisia mahdollisuuksia osallisuuden kokemuksiin ymmärretään ja arvotetaan eri tavoin niin rakenteissa kuin pedagogisessa vuorovaikutuksessa.

Risteävien eriarvoisuuksien tuottamat haasteet näkyvät nyt opiskelijoiden hyvinvoinnissa. Sananvaihto julkisessa keskustelussa on usein kritiikitöntä kritiikkiä. Kokemuksia eriarvoisuudesta tulkitaan usein kapea-alaisesti, omasta valtapositiosta käsin vailla omien totuttujen ajattelutapojen uudelleen arviointia.

Yhdenvertaisuutta ja osallisuutta kehittämässä

Olemme ammatillisessa opettajankoulutuksessa työstäneet opettajaopiskelijoiden kanssa opiskelijaymmärrystä ja havainneet, että yhdenvertaisuutta ja osallisuutta edistävän työotteen kehittyminen edellyttää jatkuvaa prosessia ja asemaa opettajankoulutuksen läpileikkaavana teemana. Opettajankouluttajina kysymme, miten oppimisteoriat auttavat pedagogia vastaamaan yhteiskunnan nykytilan haasteisiin?

Oppimista ymmärretään ja selitetään teorioilla ja lähestymistavoilla, jotka ovat oman aikakautensa tuotoksia. Oppimista ja opetusta ohjaavilla teorioilla on seurauksensa siinä, millaisessa maailmassa ja millaisina ihmisinä elämme (Nasir ym. 2021). Kehkeytymässä oleva Multidimensional Theory of Learning (oppimisen moniulotteinen teoria) haastaa tunnistamaan, että olemassa olevat oppimisen teoriat eivät kaikilta osin ohjaa riittävästi yhdenvertaisuuden ja osallisuuden toteutumiseen, vaan saattavat johtaa pikemminkin eriarvoisuuteen ja marginalisaatioon.

Tämä moneen tieteenalaan (muun muassa kasvatustiede, neurotiede, psykologia ja antropologia) perustuva oppimisteoreettinen lähestymistapa rakentuu aiempiin oppimisteoreettisiin suuntauksiin ja esittää neljä oppimisen periaatetta (RISE). Niitä tunnistamalla ja toteuttamalla oppimiseen liittyviä eriarvoisuuksia voidaan purkaa ja osallisuuden kokemuksia vahvistaa. Periaatteiden tiedostaminen auttaa opettajaa muotoilemaan oppimisprosesseja ja oppimisen tiloja, joissa jokainen oppija on entistä syvällisemmin osallisena.

Oppiminen tekee ihmisen (Rooted)

Teorian ensimmäinen periaate osoittaa, kuinka oppimisen juuret ovat kehitysopillisten, biologisten ja neurologisten järjestelmien synteesissä. Oppiminen tapahtuu aina kulttuurisessa kontekstissa. Aivomme tarvitsevat kehittyäkseen sosiaalisia ja kulttuurisia kokemuksia. Oppiminen tekee siis meistä ihmisen.

Opettajalla on valta tehdä pedagogisia valintoja, jotka osaltaan vaikuttavat siihen, mihin suuntaan ihminen kasvaa. Pedagogisia valintoja puolestaan ohjaa viime kädessä se, mitä ajattelemme ihmisestä. Valta-asetelmaa on mahdollista horjuttaa esimerkiksi siten, että opiskelijat voivat tuoda riittävästi omaa kontekstiaan, kuten kielellistä, kulttuurista ja arkipäivän kokemusten rikkautta oppimistilanteisiin. Kun pysähdymme ajattelemaan, millainen on opiskelija, jolle oppimisprosesseja muotoilemme, voimme joutua rikkomaan vakiintuneita ajattelumme rajoja. Meidän on kurottauduttava kohti opiskelijan maailmaa eikä oletettava mitään.

Oppiminen sisältyy ihmisyyden kehittymisprosesseihin (Integrated)

Oppimisteoreettinen lähestymistapa korostaa, että pedagogisessa ajattelussa on huomioitava kognitiivinen, sosiaalinen, emotionaalinen ja identiteettiin liittyvä ulottuvuus kokonaisuutena. Tunteiden merkitys oppimiseen tunnistetaankin laajasti (esim. Immordino-Yang 2016), mutta käytännössä voi olla helpompi ohjata opiskelijoita puhtaasti kognitiivisiin prosesseihin, joissa osaamisen arvioiminen on ehkä helpompaa.

Emotionaalisuuden ja identiteetin kasvun mahdollistama pedagogiikka uskaltautuu kriittiseen vuorovaikutukseen, jossa asioita tarkastellaan eri näkökulmista, moninaisuutta tiedostaen ja arvostaen. Pedagogisessa ajattelussa ja toiminnassa on mahdollista rikkoa olemassa olevia ennakkoluuloja ja vahvistaa yhteisöjä, joissa arvostetaan moninaisuutta. Oppimista tapahtuu turvallisessa, dialogisessa tilassa, mikä edellyttää fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista turvallisuutta.

Oppimista muokkaavat kulttuuriset käytännöt (Shaped)

Jo pitkään on puhuttu oppimisen kaikkiallisuudesta. Mielenkiinnon kohteemme ohjaavat meitä oppimaan harrastuksissa ja työssämme. Eri kulttuurisissa käytännöissä opitut teemat rikastuttavat toisiaan. Toisaalta jotkut oppimisen paikat ovat arvokkaampia kuin toiset.

Koulut ovat historiallisesti valta-asetelmaltaan varsin ladattuja formaalin oppimisen paikkoja, eivätkä mitenkään neutraaleja tiloja. Mitä koulussa opitaan ja miten se opitaan suuntaa huomion tiettyihin tärkeinä pidettyihin teemoihin ja sulkee toiset. Oppimisteoreettinen lähestymistapa haastaa tunnistamaan nonformaalin oppimisen paikat ja tarkastelemaan, keiden ja minkä kulttuurisia käytäntöjä opiskellaan ja miten toisia mahdollisuuksia tietää tuodaan tietoisesti esiin.

Oppiminen on kehollista kokemusta ja sosiaalisen vuorovaikutuksen koordinoimaa (Experienced)

Koska oppiminen tekee meistä ihmisen, kiteytyy oppimisprosessiin ihminen kokonaisuutena, kehollisenakin. Kielen ohella ihminen ilmentää merkityksiä äänenkäytöllä, kehon liikkeellä, ilmeille ja eleillä sekä esimerkiksi rytmillä. Sanattomalla ja sanallisella vuorovaikutuksella muodostuu kokonaisuus, jolla ilmennetään kulttuurisiin konteksteihin ja yhteisöihin kuulumista.

Akateemisen kielen merkitys oppimisessa on kahtalainen. Parhaimmillaan se mahdollistaa jaetun ymmärryksen opittavasta teemasta, pahimmillaan jaettu ymmärrys on näennäistä ja marginalisoivaa. Yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa on näyttöä siitä, että oppiminen mahdollistuu parhaiten, kun kieli ja sen käyttö huomioi ja kunnioittaa opiskelijoiden moninaisia arkikokemuksia ja yhteisöjen erilaisia tapoja argumentoida. Opettaja voi rakentaa tiloja leikkisille ja uteliaille kohtaamisille, joissa kriittisen avoimessa vuorovaikutuksessa tutkitaan maailman menoa.

Omakohtaisuus tukee motivaatiota

Tässä tarkasteltu oppimisteoreettinen lähestymistapa korostaa, ettei oppimista voi tapahtua, elleivät opettajat ota huomioon opiskelijoiden kehitysvaihetta, psykologis-sosiaalisia tarpeita ja oppimiseen liittyviä tunteita. Kyseessä on yhdysvaltalaisen tutkimustyön tulos. Miten oppimisen periaatteet istuvat suomalaiseen yhteiskuntaan?

Viimeaikainen keskustelu osoittaa, että meillä on opittavaa tietämisen tapojen kunnioittamisesta. Diskurssin muutos on mahdollinen, mutta se edellyttää puuttumista niin koulutuksen rakenteissa kuin toiminnassa piileviin eriarvoisuuksiin. Esimerkiksi huomion kiinnittäminen opetussuunnitelmien kompleksisiin tietolähteisiin ja arvioinnin kohdistuminen siihen, mikä on arvokasta, johtavat tilanteeseen, jossa opettajat tekevät tarjoamia ja kutsuvat opiskelijat oppimisprosessiin itselleen sopivalla tavalla. Omakohtaisuus ja aito toimijuus oppimisprosessissa tukevat väistämättä motivaatiota ja läsnäoloa.

Opettajankouluttajina inspiroiduimme tässä esitetyn oppimisteoreettisen lähestymistavan mahdollisuudesta selittää pedagogisen toiminnan ja ajattelun muutoksia siten, että niillä on mahdollista purkaa nyky-yhteiskunnan eriarvoisuuksia ja polarisaatiota.

Dialogia Elävässä kirjastossa

Opettajankoulutuksessa olemme mahdollistaneet dialogia opettajaopiskelijoiden ja vähemmistöjen kokemusasiantuntijoiden kesken Elävässä kirjastossa. Taidepedagogiset menetelmät ovat puolestaan mahdollistaneet voimallisia tunteita ja mahdollisuuksia tarkastella osallisuutta toisen näkökulmasta.

Opettajaopiskelijoiden kokemukset ovat vaihtelevia. Vielä on tekemistä siinä, että oppiminen nähdään aidosti opiskelijaymmärryksen lähtökohdista. Opettajankouluttajina tehtävämme on tarjota reflektiivistä tilaa. Kuten eräs opettajaopiskelija totesi Elävässä kirjastossa: ”Näe laajasti, koe runsaasti”.

Lähteet:

• Immordino-Yang, M. H. 2016. Policy insights from the behavioral and brain sciences. 3,2, s. 211–219.

• Nasir N.S., Lee C.D., Pea R. & McKinney de Royston M. 2021. Rethinking Learning: What the Interdisciplinary Science Tells Us. Educational Researcher. 50, 8. s. 557-565.