Siirry sisältöön
Pedagogiikka
Taide muutoksen tukena?
Julkaistu : 15.11.2021

Jos ohjaajana haluan käyttää taidetta ohjauksen työkaluna, asiakkaan muutoksen tukena, lienee syytä edes jotenkin ymmärtää, mitä kuvittelen taiteeksi ja erityisesti taiteen mahdollisuudeksi ohjauksessa? Asetin tämän lauseen loppuun kysymysmerkin. Voi olla, että taide toimii ilman ohjaajan ymmärrystäkin. Ja mikä hankalinta, voi olla, että vaikka ohjaaja ymmärtäisi, taide tuottaa asiakkaassa mitä haluaa.

Kokeillaan kuitenkin määritellä taiteen muutosvoimaa muutamalla erilaisella ajattelumuodolla. Tätä määrittelyä on tehnyt filosofi Alain Badiou erinäisissä taiteen ja filosofian suhdetta tutkivissa teksteissään. Badiou tunnistaa erilaisia tapoja suhtautua taiteeseen muutosta luovana, ehkä jopa kasvatuksellisena voimana. Nämä ovat didaktinen, romanttinen, klassinen – ja neljäs, joka ei vielä saa edes nimeä. Ohjauksessakin pyrkimys lienee aina kohden jotakin, joka on määritelty paremmaksi, todemmaksi, kauniimmaksi. Katsotaanpa siis, mitä taiteella voisi olla tämän kanssa tekemistä.

Didaktinen tapa tulkita taide

Ensimmäinen taiteen tulkinnan tapa alkaa Platonista. Antiikissa jo ennen Platonia oli mietitty taiteen merkitystä kansalaisten kasvattamisessa. Erityisenä taiteen muotona oli runous. Kun kirjoitan ”runous”, pitää ajatella laajasti. Runoutta olivat paitsi Homeeriset tekstit, myös tragediat, komediat ja niin edelleen.

Didaktisessa tulkinnassa tavoiteltava asia, totuus, on aina taiteen ulkopuolella. Taide voi jäljitellä totuuden kokemusta. Näin taide on kasvattavaa. Mutta se on kasvattavaa aina suhteessa johonkin muuhun kuin itseensä. Taide jäljittelee tutkivaa ajattelua, mutta ei koskaan ole sitä. Sen metodi eroaa tutkivasta ajattelusta. Tutkiva ajattelu on jotakin parempaa, jotakin enemmän. Taide voi vain jäljitellä.

Platon yltyy Valtio-dialogissaan jopa kieltämään runouden. Tämä on tietenkin paradoksi, koska hän kirjoittaa koko ajan runoutta. Mutta samalla Platon tulee ilmaisseeksi jotakin olennaista ohjauksesta: ohjauksessa ainoastaan elävä sana ja ajattelu voivat toimia; ja elävä sana ja ajattelu tulee mieltää tutkivina toimintamuotoina. Taideteokset voivat olla lisä – mutta jos ne eivät ole oikeanlaisia, ne voivat olla jopa haitaksi (vrt. esim. 1900-luvun kommunistinen taide tai 1950-luvun Hollywood-elokuvat ja amerikkalaisen valkoisen keskiluokan elämänmuodon ihannointi).

Romanttinen tapa tulkita taide

Lähes vastakkainen tapa tulkita taide ja sen mahdollisuus ihmisen totuuden tavoittelussa on romanttinen tapa nähdä taide. Tässä tavassa totuus on taiteen kautta tapahtuva mahdollisuus. Taide avaa olemisen, kun kaikki muu – erityisesti ”arkipäiväinen” – sulkee (vrt. esim. surrealismi, dada, kubismi, kielirunous, post-moderni romaani tai ranskalaisen uuden aallon elokuvat 1950-luvun lopulta lähtien jne. jne.).

Taiteen mahdollistama kokemus outoudesta on sen erityinen pedagoginen piirre. Tulee siis huomata, että mikä tahansa meitä viihdyttävä ei olekaan enää taidetta. Taide on omansalainen tutkivan ajattelun muoto, joka vie jopa paljon pidemmälle kuin esimerkiksi tieteellinen ajattelun muoto.

Tämä käsitys taiteesta on toki vanha sekin. Käsitystä on masinoitu erityisesti alkaen 1800-luvulta, runouden ja saksalaisen filosofian (erityisesti Nietzsche) piirissä, mutta laajimmin 1900-luvulla, alkaen suurin piirtein Heideggerin filosofiasta ja käsityksistä runoudesta olemisen paimenena, joka avaa sulkeutuneen kielen ja siihen sulkeutuneet merkitykset.

Kieli ja merkitykset ovat ohjauksen toimintakenttää, hyvin laajasti ymmärrettyinä, myös hyvin lihallisina olioina ja asioina. Saatamme huomata, että ohjaustyössä sosiokonstruktiiviset tavat tulkita ohjausta, narratiiviset metodit ja niin edelleen, voisivat kytkeytyä näihin käsityksiin taiteesta. Taide voidaan siis nähdä ohjaustyössä mahdollisuuksien ja vaihtoehtoisten todellisuuden rakentumisen tapojen vahvana avaajana. Mutta taas kerran kannattaa pohtia sitä, mikä on taidetta kenellekin?

Klassinen tapa tulkita taide

Kolmas tapa tulkita taide on ”klassinen”. Se juontaa juurensa Aristoteleesta. Klassisen käsityksen mukaan taide voi toimia puhdistavana kokemuksena (katharsis). Mutta tässäkin käsityksessä totuus on kuitenkin jossakin toisaalla. Erityisesti Aristoteles – Platoniin viitaten – tulee masinoineeksi ajatuksen, että taide ei ehkä olekaan ihan niin vakavasti otettavaa. Se ei pysty turmelemaan nuorisoa. Ehkä taiteen voima on heikohko, eikä voi itsessään ohjata ihmisiä harhaan.

Klassisessa käsityksessä taiteen tehtävä on korjaava ja puhdistava. Taiteen tavoite on miellyttää. ”Miellyttäminen” ei tarkoita tässä, etteikö taide voisi myös ahdistaa. Esimerkiksi tragedia voi hyvin ahdistaa. Mutta sen perimmäinen tarkoitus on lopulta tunteen siirron avulla puhdistaa. Tämä kuulostaa hyvin aristoteliselta, mutta myös psykoanalyyttiselta tavalta ajatella taide ja sen merkitys ohjaustyössä.

Olennaista on huomata myös, että taide ei ole ajattelua varsinaisessa mielessä, koska se toimii tunteen kautta. Tässä Aristotelinen ja psykoanalyyttinen toki erottautuvat toisistaan. Esimerkiksi lacanilaisessa psykoanalyysissa taide voi olla yksi mahdollisuus ajatella sitä, mitä unohdus meissä ajattelee (alitajunta). Näin ohjauksessa taidetta voidaan käyttää työvälineenä, ehkä työvälineen kaikkein konkreettisimmissakin merkityksissä.

Neljäs tapa tulkita taide

Filosofi Alain Badiou toteaa, että kaikissa aiemmissa kolmessa taiteen käsittämisen tavassa totuus on ajateltu jonnekin taiteen ulkopuolelle. Jopa siis romanttisessa käsityksessä. Badiou nostaa esiin kysymyksen siitä, voisiko taide olla yksi totuuden ilmiöistä, tieteen, politiikan ja rakkauden ohella?

Taide voitaisiin siis ajatella omansalaisena ajattelun muotona. Sen voisi ajatella omalakisena havainnoinnin tapana ja siten tiedon tuottamisen tapana. Tässä myös totuus voisi tapahtumana joskus toteutua. Mutta se olisi taiteen totuus. Tieteen, politiikan ja rakkauden totuudet olisivat sitten omiaan.

Jos ajattelen tätä neljättä tapaa tulkita taide, se yllyttää moninäkökulmaiseen ohjaustyön pohtimiseen. Se yllyttää siihen, että taide voi olla menetelmä, jos asiakas niin haluaa. Mutta voi olla myös muita asiakkaan totuuden tutkimisen menetelmiä. Ohjaajan on oltava käsityksissään tarkkana.

Taide ja ohjaustyö

Kun tuomme taidetta ohjaustilanteeseen, voisi ensin pohtia noita edellä kuvaamiani näkökulmia. On syytä edes vähän miettiä, mitä kuvittelen taiteen voimasta ja mahdollisuudesta, suhteessa asiakkaaseen? Mutta miettiminen ei vielä tähän lopu. Vielä on ajateltava ihan konkretiaa.

Kun tuomme taidetta ohjaukseen, kumpaa tuomme: ajattelua ahdistavaa, mielen nyrjäyttävää taidetta (outous taiteen lähtökohtana) vai mieltä sivelevää, mielihyvää tuottavaa taidetta (jo tunnetun todellisuuden jäljittely taiteen lähtökohtana)?

Ainakaan ohjaajan ei pidä omien taidekokemustensa perusteella tehdä yhtään mitään johtopäätöksiä. Lopullinen kysymys onkin, miten ohjaaja selvittää ensin ohjattavan kanssa, kumpi lähestymistapa kulloinkin on oikea. Tätähän ei voi selvittää kuin kysymällä. Ison haasteen tuo se, että usein asiakaskaan ei tiedä. Sen tietää vasta, kun taide on siinä. Mikä nyt ketäkin hyväilee tai ahdistaa?

Lähteet

Badiou, A. (2005). Handbook of inaesthetics. Stanford university press, Stanford.

Badiou, A. (2014). The Age of the Poets. Verso, London.