Tarvitsemme juuri nyt arvostavia kohtaamisia, välittämisen mikrohetkiä, sillä ne vahvistavat ja kantavat vaikeissa hetkissä. Tähän kirjoitukseen kirvoitti opiskelijalta saamani viesti vuosia hänen valmistumisensa jälkeen: ”Sä olit se aikuinen, joka ehkä ensimmäistä kertaa mun elämässä näki mut minuna. Sait mut kiinnostumaan oppimisesta ekaa kerta mun elämässä.”

Puhuttaisiinko siis hetki rakkaudesta?

Rakkaus on tunnustettu yhdeksi keskeiseksi perustaksi onnelle ja hyvinvoinnille (Uusiautti & Määttä 2011). Opettajina me vietämme hyvän tovin elämästämme kasvatuksen ja koulutuksen parissa. Ohjaamme, annamme palautetta ja arvioimme osaamista. Kohtaamme ja teemme havaintoja. Ei ole yhdentekevää millainen suhde meillä on oppijoihin.

Tuskin maailmasta löytyy toista käsitettä, jolla olisi yhtä paljon erilaisia merkityksiä kuin rakkaudella. (Skinnari 2004). Arjen havaintojeni pohjalta emme liiemmin rakkaus-sanaa kylvä. Pedagoginen rakkaus-termiin, suhtaudutaan varauksella ja minun on jopa toivottu käyttävän muuta käsitettä. Voisinhan kirjoittaa positiivisesta pedagogiikasta, jossa opettajalla on kiistaton rooli myönteisten tunteiden kokemisessa (Leskisenoja 2016).

Miksi sitten itsepintaisesti kirjoitan pedagogisesta rakkaudesta? Koska rakkaudeton arki on synkkää, kylmää ja musertavaa.

Miltä pedagoginen rakkaus kuulostaa ja näyttää?

Pegagoginen rakkaus ei tarkoita ihmeellisiä temppuja. Kyse on ennen kaikkea siitä, miten kohtaamme ja miten reagoimme havaintoihin opiskelijasta. Mitä sanoja käytämme ja mitä kehon kielemme kertoo sanattomasti vuorovaikutuksessa.

Rakkaus ilmentyy tekoina ja toimintana, kuten huomioimisena, arvostuksena ja kiittämisenä, kannustamisena ja rohkaisemisena sekä myötätuntona. Jokaisella on oikeus ja tarve saada rakkautta, hyväksyntää, huolenpitoa sekä oikeus ja tarve kasvaa ja kehittyä. Pedagoginen rakkaus perustuu luottamukseen oppijoiden oppimisesta sekä uskoon heidän piilevistä taidoistaan ja mahdollisuuksistaan (Määttä ja Uusiautti 2014).

Kävin juuri palautekeskustelua opetusharjoittelusta, jota olin havainnoimassa. Kuinka merkityksellisiä kiitokset, kannustukset ja rohkaisut voivatkaan olla arkiselta tuntuvassa ohjauskeskustelussa. Ja toisaalta, kuinka pitkään muistamme palautteen yrittämisestämme, josta huomataan vain ”virheet”. Pahimmillaan se vaikuttaa pystyvyysuskoomme ja käsitykseemme kyvystämme oppia vielä vuosienkin jälkeen.

Pedagoginen rakkaus ei ole opetuksen upottamista suklaakastikkeeseen ja strösseleihin, jotta oppijalla olisi helppoa, kivaa ja hauskaa. Pedagoginen rakkaus on selkeää ja vaativaakin oppimisen ohjaamista, jossa on kärsivällisyyttä, luottavaisuutta ja anteeksiantavuutta. (Määttä & Uusiautti 2014).

Rakkaus on siis myös rajojen asettamista. On tärkeää tunnistaa väreilevätkö sanamme rajojen asettamisessa, että huomaan sinut, kuulen sinut, välitän ja uskon sinuun, ja siksi rajoitan.

Rakkauden teot ovat merkityksellisiä taitoja

Rakkaus on ehkäpä se ainoa kohtaamisen tapa, joka arvostaa ihmisen sisintä sellaisenaan (Skinnari 2004). Murroksen ja muutoksen painekattilassa meidän ei pidä unohtaa, vaan tunnistaa, että rakkauden teot ovat elämässä tarvittavia merkityksellisiä taitoja.

Opiskelijalta saatu palaute vuosien jälkeen oli hyvä muistutus siitä, kuinka kohtaamisemme voivat vaikuttaa. Läheskään aina emme saa sitä tietää. Pitää vain luottaa sekä ymmärtää tekojemme ja sanojemme merkitys. Teoissamme, käyttöteoriassamme, näkyy (tai on näkymättä) rakkaus oppijoita kohtaa.

Pedagogista rakkautta osoitettaessa on oivallettu, että jokainen oppija on täydellinen (Skinnari 2004).

Kuva: www.shutterstock.com