Siirry sisältöön
Pedagogiikka
Paluu hyvin vanhaan, mutta edelleen harvoin ilmenevään: dialoginen pedagogiikka

Kirjoittajat:

Julkaistu : 14.01.2019

”Tanssiessa voi
rikkoa sääntöjä.
Joskus sääntöjen rikkominen
on vain sääntöjen venyttämistä.
Joskus sääntöjä ei ole. ” (Mary Oliver, s. 23)

Aloitin runolla, jotta osaisit ennakoida, mitä on tulossa. On kysymys oppimisen auttamisesta ja säännöistä siinä. Perinteinen ajattelu opetuksesta asettaa opettajan pedagogisten menetelmien asiantuntijaksi. Pedagogisten menetelmien on tarkoitus tukea asiakkaassa tapahtuvaa oppimista, siis muutosta. Pedagogiset menetelmät perinteisesti ymmärretään muutoksiin tähtääviksi tekniikoiksi.

Yksiä esimerkkejä tästä voisivat olla vaikkapa yhteistoiminnallisen oppimisen vyöry (fasilitointimenetelmät) tai oppimisen digitalisointi. Ajatus ehkä on, että yhteistoiminnallisella oppimisella tai oppimisen digitalisoinnilla voisimme entistä paremmin tukea oppimista. Nämä oletukset sisältävät liian usein a priorin: samat menetelmät toimivat jotenkin samalla tavalla samoissa asioissa ja kaikille niitä eläville. Aivan yhtä vähän oppimista a priori auttaa oppimisen vieminen työpaikoille. Kysymys ehkä kuitenkin on aina siitä, miten se tehdään, missä yhteydessä – ja kenen kanssa.

Jos rakennamme ”vaihtoehtoisia suoritustapoja”, kuten viime aikoina on tullut tavaksi, kannattaa kysyä myös, mitä eri opiskelutavat itsessään tuottavat? Jos toimimme osaamisperustaisesti, tuottavatko erilaiset opiskelun tavat tuloksiksi erilaista oppimista? Ja miten toimii tällöin kriteeriperustainen osaamisen arviointi? Mitä loppujen lopuksi kulloinkin arvioimme?

Opettajaopiskelijoille usein lausumani kompakysymys on: ”Millä ruumiinjäsenellä ihminen oppii eniten perinteisessä koulussa?” Olisi niin mukava vastata edes: ”Aivoilla.” ”Sydänkin” olisi mukava vastaus. Oikea vastaus kuitenkin lienee: ”Takapuolella.” Hiljaa istumisen vuoksi tietenkin. Erilaiset pedagogiset jäsennykset tuottavat vaikutuksia, joita emme niistä intoillessamme tunnista.

Ehkä vielä johdatukseksi kannattaa muistaa, että myöskään lähiopetuksen määrän lisääminen ei aina ole mikään pelastus. Olennaista on kysyä, mitä niillä tunneilla, joita aiemmin on ollut käytössä, on tehty? Menetettyjen tuntien perään haikailevien kannattaa tutustua Karvin oppimistulosten arviointeihin. Niissä lähiopetuksen määrän vähentäminen ei suoraan heikentänyt eikä lisääminen suoraan parantanut arvosanoja. On tietenkin hyvä kysyä, mistä arvosanatkaan loppujen lopuksi kertovat. (Ks. esim. Karvi 2017, 83.)

Dialoginen käsitys opettamisesta?

Dialoginen käsitys opettamisesta muuttaa perinteistä ajattelua olennaisesti. Ensinnäkin se ottaa muutoksen varsinaisen subjektin – oppijan –tosissaan. Ajatus on, että muutoksen varsinainen asiantuntija – ”miten minä opin?” – voi olla oppija itse. Toiseksi se asettaa opettajan pedagogisen asiantuntijuuden aivan uudella tavalla. Pedagoginen asiantuntijuus olisi jatkossa kykyä tutkia – yhdessä oppijan kanssa – oppimista parhaiten auttavia menettelytapoja.

Näin pedagogiikassa muutokseen tähtäävien tekniikoiden tilalle voisi tulla dialogisen suhteen luominen. Dialogisen suhteen tarkoitus on tukea asiakkaan tavoitteiden keksimistä, muutosta tukevien menettelytapojen luomista; ylipäätään yhteistyö, jossa kaikki ovat samalla tavalla asianomistajia ja vastuullisia (ks. Haarakangas 2008, 156).

Peruslähtökohta siis on, että muutostekniikat eivät voi tulla ulkopuolelta. Muutosta tukevat menettelytavat voivat toimia vain, jos muutostarpeessa oleva itse haluaa muutosta. Näin järkevä – so. aidosti muutosta tukeva – muutostekniikka on sellainen, joka auttaa asiakasta tutkimaan omaa haluaan ja toimintatapoja, joilla muutoshaluaan voisi auttaa.

Mitä tämä tarkoittaa opettajan työlle? Opettajasta tulee ihmisen kanssa ihmisen tutkija. Ihmisen kanssa ihmisen tutkimista tekevää opettajaa voisimme kutsua ohjaajaksi. Opettajasta tulee ohjauksen asiantuntija. Ohjaus nimittäin on toimintaa, jossa oppija on keskiöissä.

Dialoginen käsitys opetustyöstä käytäntöön

Saatan kuulla huudon, että edellä kuvaamani ei ole mahdollista. Ryhmäkoot ja käytettävissä oleva aika estävät kaikenlaisen ohjauksellisuuden ja ylipäätään opiskelijoiden kanssa keskustelun.

Olisi kuitenkin melko yksinkertaista lähteä liikkeelle yksinkertaisilla tavoilla. Jos ei koko systeemiä kerralla muuttaisikaan. Esimerkiksi voisi keskustella ”kurssin” alussa opiskelijoiden kanssa siitä, millaisia menettelytapoja opettaja on ”kurssille” valinnut. Opiskelijat voisivat hieman pohtia, auttavatko ne juuri heidän oppimistaan juuri kyseisessä asiassa. Saman keskustelun voisi käydä myös ”kurssin” jälkeen.

Jos sitten haluaisimme mennä hieman pidemmälle, voisimme pohtia pedagogiikan johtamisen näkökulmia. Voisimme pohtia esimerkiksi sitä, miten opiskelijat ja opettajat organisoidaan. Koska elämme tulostavoitteisen koulutuksen aikaa, kannattaa tämä pohdinta suhteuttaa opintopiste- tai osaamispistetuotantoon. Yksi tapa ajatella asiaa on siis se, miten monta opintopistettä tietyn määrän opettajia tulee tuottaa tietyssä ajassa.

Edellisellä pohdinnalla on vaikutus myös opetussuunnitelmalliseen ajatteluun. Se edellyttää, että hyvin vakavasti ajatellaan, mikä on ihan oikeasti tulevaisuuden työelämän kannalta välttämätöntä osata. Ja mikä sitten on sellaista, mitä nyt vain opiskellaan, koska se on kiva nykypäivänä osata. Uskon, että on olemassa monia erilaisia mahdollisuuksia, kun hieman rationalisoidaan.

”Rationalisointi” käsitteenä voi synnyttää ikäviä mielikuvia. Dialogisen rationalisoinnin ainoa tavoite on kehittää opetustoiminnan laatua ja asiakkaiden osallisuutta omissa oppimisprosesseissaan. Tavoite on siis tukea opetustoiminnan vaikuttavuutta. En usko, että resurssien vähyys on este tehdä tätä. Väitän, että esteenä on usein sekä opettajien että pedagogiikan johtajien haluttomuus radikaaleihin muutoksiin.

Nyt joku vääräleuka voisi minulta kysyä, miten sitten tuettaisiin opettajien ja pedagogisesta johtamisesta vastaavien henkilöiden muutosta? Vastaisin tietenkin: dialogisesti. Haluttomuus muutokseen syntyy siitä, että ei oteta vakavasti kunkin oppijan lähikehityksen vyöhykettä. Häntä ei odoteta, kunnioiteta ja kuulla. Myös opettajien ja pedagogiikan johtajien tulisi saada kokemuksia kuulemisesta. Opettajien ja johtajien koulutuksissa pitää päästä kokemaan muutos, jota on dialogia tukenut. Kukaan ei opi pelkistä sanoista.

Lähteet

Haarakangas, K. (2008). Parantava puhe. Magentum oy, Helsinki.

Karvi – Kansallinen koulutuksen arviointikeskus. (2017). Ammatillinen osaaminen audiovisuaalisen viestinnän perustutkinnossa. https://karvi.fi/app/uploads/2018/03/KARVI_1218.pdf

Oliver, M. (2015). Tuhat aamua. Basam books oy, Helsinki.

”Tanssiessa voi
rikkoa sääntöjä.
Joskus sääntöjen rikkominen
on vain sääntöjen venyttämistä.
Joskus sääntöjä ei ole. ” (Mary Oliver, s. 23)