Koronakevään jälkeen kouluissa kannattaa pysähtyä pohtimaan, miten etäopetus sujui, missä onnistuttiin ja missä ei. Olen kuullut paljon palautetta opettajilta, kuinka ne opiskelijat, jotka normaalissa luokkaopetuksessa ovat jääneet sivummalle, ovat onnistuneet etäopinnoissa loistavasti. Toisaalta olemme lukeneet lehdestä, kuinka koulusta ei ole tavoitettu joitain oppilaita jopa koko etäopiskelun aikana.

Millaista etäopetus olisi ollut 1970-luvulla?

Jos vastaavanlainen tilanne olisi tullut esimerkiksi 1970-luvulla, olisi etäopetus ollut haasteellisempaa järjestää. Opettaja olisi joutunut lähettämään tehtävät postin kautta tai soittamaan opiskelijoiden koteihin puhelimella. Hänellä ei olisi ollut mahdollisuutta tavoittaa jokaista opiskelijaa, sillä kaikissa kodeissa ei ollut puhelinta. Tehtäväohjeet hän olisi joutunut monistamaan spriikopiokoneella yksitellen käsikampea veivaamalla. Tiedon etsiminen olisi ollut hankalampaa, koska kirjastot oli suljettu, eikä tietoa muualta ollut saatavissa. Ainoan tietovaraston takasi kirjahyllyssä oleva tietosanakirjarivistö.

Tuolloin myös oppimiskäsitys oli erilainen. Opetusjärjestelyissä opettaja oli keskeisessä roolissa tietoärsykkeiden tuottajana ja oppimisen kontrolloijana. Itsenäisten tehtävien tekeminen ilman opettajan kontrollia olisi ollut hieman arveluttavaa. Opettaja olisi suunnitellut oppimateriaalit silloisen oppimiskäsityksen mukaan, ohjaamaan opiskelijaa oikeaa vastausta kohti, ilman että häntä olisi kannustettu etsimään vaihtoehtoisia vastauksia. (Kallio ym. 2018.)

Tietokoneet olivat vasta tulossa kouluihin, mutta jos sellainen olisi ollut, olisi voitu käyttää niin sanottuja drilliohjelmia. Drilliohjelmassa opiskelija pääsee nimensä mukaan harjoittelemaan asioita. Olennaista on, että opiskelija etenee ohjelmassa eteenpäin vasta syötettyään juuri oikean vastuksen ja toistojen avulla tuo vastus löytyy. Toistoja voidaan myös seurata ja laskea, eli kuinka monta toistoa kukin opiskelija tarvitsee uuden oppimiseen. (Oppimisen arviointi 2004.)

Takaisin nykyaikaan

Digitaalisuuden kehittyminen ja sen toimiminen etäopetuksen tukipilarina mahdollisti osaltaan etäopetuksen onnistumisen. Jokaisessa perheessä on mahdollista käyttää internettiä, mikä avasi valtavat globaalit alueet etsiä tietoa opintoja varten. Saatavilla oli kirjoitetun tekstin lisäksi videoita, kuunnelmia ja paljon muuta. Opettajat pystyivät käyttämään erilaisia viestikanavia, puheesta videokuvaan. He pystyivät erilaisten oppimisympäristöjen avulla jakamaan monenlaista opiskelu- ja oppimismateriaalia.

Myös muuttunut oppimiskäsitys mahdollisti etäopetuksen. Konstruktivistis-kognitiivisen näkemyksen mukaan oppiminen nähdään tiedon ja taidon hankkimisena, omaksumisena ja rakentamisena. Konstruktivismi perustuu käsitykselle tiedon dynaamisuudesta ja oppijasta aktiivisena tiedon muokkaajana. Opiskelija nähdään digipedagogiikassa aktiivisena toimijana, havaintojen ja uuden tiedon tulkitsijana. Tätä opiskelija tekee muun muassa aikaisemman tietämyksensä ja kokemu­­­stensa pohjalta. (Sore, Meriläinen & Kivilahti 2011; Tynjälä 2000.)

Tämän vuoksi verkossa toteutetussa opiskelussa opiskelijalla on mahdollisuus edetä omaan tahtiinsa. Halutessaan hän voi palata tarvittaessa opiskeltavaa asiaa useita kertoja ja vastaavasti ohittaa ne asiat, jotka ovat jo ennestään tuttuja. Materiaali on helposti saatavissa ajasta riippumatta, ja opiskeltavaa materiaalia voi tarkastella jälkeenpäin. Opiskelija saa tukea opintoihinsa, eikä häntä jätetä yksin. Käyttämällä erilaisia sovellusohjelmia ja tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoisia suoritusmuotoja saadaan opetus tarjoiltua opiskelijoille mielenkiintoisesti. Oppiminen on mielekästä ja mukaansa tempaavaa. Tehtävät suunnitellaan niin, että ne ohjaavat ja edesauttavat toivottujen tavoitteiden saavuttamista.

Korona-aikana on jouduttu olemaan eristyksissä myös sosiaalisista kontakteista. Sosiokonstruktiivinen oppimiskäsitys painottaa konstruktiivisen oppimiskäsityksen lisäksi vuorovaikutusta ja korostaa muiden ihmisten merkitystä oppimisprosessissa. Muistuttaisin, että puhumme etäopetuksesta, jossa opettaja ja opiskelijat ovat läsnä. Emme puhu etäoppimisesta tai annetuista etätehtävistä ja niiden yksinäisestä suorittamisesta. Etäopetuksessa opiskelijat ovat voineet verkon kautta tavata myös muita opiskelijoita ja opiskella heidän kanssaan kuin luokkaopetuksessa. Verkossa tapahtuva oppiminen nähdään vuorovaikutteisena ja yhteisöllisenä prosessina. (Kallio ym. 2018.)

Erilaisten digitaalisten ratkaisujen kehittyminen kouluissa ei vielä riitä korona-ajan opetuksesta selviämiseen. Olemme selvinneet osaksi myös asenteemme avulla. Oppimiskäsityksen muuttuminen on auttanut ja auttaa meitä. Opettaja ei ole enää oppimisen keskiössä, vaan opetus on yhteistoiminnallista ja opiskelijoiden henkilökohtaiset tavoitteet ja toiveet huomioiva. Oppimisen prosessi luodaan opiskelijalle, hänen tarpeistaan käsin. Digitaalinen pedagogiikka kulkee digitaalisten ratkaisujen rinnalla – vai porhaltaako jopa hieman edellä?

Joka tapauksessa olemme onnistuneet opettajina: järjestimme koko Suomen koulutuksen etäopetukseen digitaalisin välinen, alkuopetuksesta yliopiston opetukseen saakka. Tämä on ollut saavutus, joka jää historiaan.

Lähteet:

Kallio, P., Saarinen, S., Marjanen, J., Kurkipää, T. & Siira, H. 2018. Digitaalisen oppimisen suunnittelu ja toteutus. Prosessi ja työkalut yhteiskehittämiseen. HAUS Kehittämiskeskus Oy.

Oppimisen arviointi. 2004. Itä-Suomen Yliopisto.

Sore, S., Meriläinen, J. & Kivilahti, R. 2011. Yhteistyöskentelyn uudet muodot. Teoksessa: Haasio, A & Salo, K. 2011. Puheenvuoroja sosiaalisesta mediasta ammattikorkeakouluissa. Seinäjoen ammattikorkeakoulun julkaisusarja.

Tynjälä, 2000. Oppiminen tiedon rakentamisena. Konstruktivistisen oppimiskäsityksen perusteita. Tampere.