Muutokseen vaikuttavia tekijöitä on selvitelty terapian, mutta myös pedagogiikan tutkimuksen alueilla. Tutkimustulokset limittyvät. Puhutaan erilaisista muutoksista, mutta myös samankaltaisuudesta. Kyse on kuitenkin ihmisen muutoksen mahdollisuuksista ja siihen vaikuttavista tekijöistä. (Ks. Leighton s. 3-5.)

Mikä siis voisi olla vaikuttava tekijä, kun tuemme ihmisen muutosta? Onko se ohjaavan henkilön käyttämä metodi? Onko se teoriatausta, jota vasten ohjaava henkilö toimintaansa rakentaa? Kun tulemme oppimisen alueille, voimme kysyä: miten paljon käytetyt opetusmenetelmät tai pedagoginen teoria vaikuttavat muutoksen – siis oppimisen – tapahtumiseen, oppimistuloksiin?

On tuotettava pettymys, jos kaipaat perusteita opetusmenetelmien ja pedagogisten teorioiden opettelemiselle. Niiden merkitys muutokselle voi olla kovin pieni, joitakin hassuja prosentteja. Se, mikä kenties merkitsee kaikkein eniten, on allianssi. Allianssi tarkoittaa ohjaajan ja asiakkaan yhteistyösuhdetta.

Yhteistyösuhteen merkitys toisessa tapahtuvalle muutokselle on voitu terapian ja pedagogiikan vaikuttavuustutkimuksessa osoittaa kaikkein tärkeimmäksi (Leighton et al., s 5). Yhteistyösuhde voisi tarkoittaa empatian ja haastamisen muutosta tukevaa, yhtäaikaista läsnä olemista; sitä, miten yhdessä asiakkaan kanssa tutkimme asiakkaan asiaa ja tuemme muutoksen tapahtumaa (Wahlström, s. 64-65).

Tunteista ja tunnetyöstä

Kun esiin nousevat ilmaukset ”empatia” ja ”haastaminen”, esiin nousevat tunteet. Allianssin rakentumiselle nämä ovat olennaisia rakennusosasia. Jos jäämme vain puhtaan kognition tasolle, jotakin olennaista jää tavoittamatta. Psykoterapian ja pedagogiikankin vaikuttavuustutkimus on osoittanut tunneilmapiirin ja tunteiden käsittelyn olevan olennainen osa asiakkaan muutosprosessia; empatia ja luottamus ovat tässä ehkä kaikkein tärkeimpiä (Leighton et al., s 5).

Kysymykseni on, missä määrin pedagogisen toiminnan ja koulujen pitäisi tehdä tunnetyötä? Ja kun kysyn tätä, kysyn todellakin asiakkaiden ja opettajien ja ohjaajien yhteistä työtä; myös opettajien tunteet lienevät olennaisia – ja saattavat vaikuttaa myös oppimistuloksiin. Ehkä oppimistulokset riippuvatkin enemmän allianssista, joka onnistutaan luomaan yhdessä, kuin asiakkaiden kognitiosta (Leighton et al. s. 17-20)?

Tunnetyö kouluissa voisi olla viisautta. Tiedän, että tätä tehdään jo päiväkoti-ikäisten kanssa ja joissakin alakouluissa. Miksi toiminnan pitäisi päättyä lapsuuteen? Kun ihminen kasvaa, on toki mahdollista, että yksi osa kasvua on tunnekoneistojen hallinnan kehittyminen. Silti voi todeta, että ihmisellä on elämässään hetkiä, jolloin tunnekoneistojen tapahtumilla on vaikutusta oppimiseen. Hieman pidemmälle mennen ajattelen tietenkin niin, että tunteet ovat aina osa oppimista. Esimerkiksi arviointikulttuureissa ja arvioinnin kehittämisessä tämä vain ei oikein näy (Leighton et al., s. 19).

Otetaanpa ensin käsittelyyn kaikkien rakastama teini-ikä. Teini-iän eksistentiaalisten kriisien, merkityskokemusten radikaalien vaihteluiden ja elämäntuskankin käsittelemisen pitäisi ehkä olla yksi osa kaikkea nuoriso-oppilaitostoimintaa. Tunteet vaikuttavat oppimiseen ja oppimishaluun. Miksi niitä ei käsiteltäisi? Miksi tämä ei olisi ydin kaikessa pedagogiikassa; olisi siis ”tunnekeskeinen ainedidaktiikka”?

Aivan samalla tavalla voi ajatella ammattipedagogiikkaa. En jaksa uskoa, että kenelläkään tunteet olisivat yhtään vähempää mukana, silloin kun asioiden merkityksiä – erityisesti oman oppimisensa iloja ja haasteita ja tämän merkityksiä työlle – joutuu pohtimaan. Oppiminen on aina asioiden merkitystenkin pohtimista.

Motivaatio lienee myös sitä, että on vahvaa merkityskokemusta jollakin asialla. Opittavan asian suhteen todettu merkitys tai merkityksettömyys ei välttämättä kuitenkaan johdu pelkästään asiasta. Mutta oppimiseen merkitykset vaikuttavat aivan olennaisella tavalla. Pitäisikö siis tunnetyön olla kaiken ammattipedagogiikan ydintä; voisiko olla tunnekeskeinen osaamisperustaisuus ja siten todella radikaali asiakaslähtöisyys?

Hyvin alustavia tunteilujen käytännön seuraamuksia

Mitä ihmettä tunnetyö pedagogiikan ytimenä voisi tarkoittaa? Ensin se tarkoittaisi opettajan profession ja opettajien koulutuksen muutoksia. Meidän opettajien kouluttajien pitäisi alkaa ottaa entistä vakavammin opiskelijoidemme tunne-elämä.

Ammatillisissa opettajankoulutuksissa tätä jo ihan vähän tehdäänkin. Olemme järjestäneet toiminnan niin, että jokaisella opiskelijalla on henkilökohtainen ohjaaja. Ohjaajan kanssa opiskelijalla on lupa puhua opiskeluunsa vaikuttavista tekijöistä. Hänellä on myös lupa puhua osaamisen kehittymisen tuottamista merkityskokemuksista, jotka voivat olla positiivisia tai negatiivisia. Periaatteessa olisi siis mahdollista puhua myös tunteista ja niiden vaikutuksista oppimiseen.

Olennainen kysymys meille ammatillisen opettajankoulutuksen toimijoille on edelleen sama kuin kaikille muillekin: otammeko tunteita riittävästi huomioon ja käsittelyyn vai pysymmekö edelleen liiaksi turvallisuusrajojemme sisällä, puhtaan kognitiivisiksi kuvittelemiemme ilmiöiden parissa?

Opettajien koulutuksesta muutoksen pitäisi siirtyä kouluihin. Kouluihin ei kuitenkaan siirry yhtään mitään, jos koulujen rakenteet ja prosessit eivät tue muutosta. Koulujen rakenteita ja prosesseja taas ylläpitävät paitsi opettajat, myös koulujen johto – ja koulutuksen rahoittajat.

Jos haluaisimme tunnekylläistä pedagogiikkaa, koulutuksen rakenteiden ja prosessien pitäisi muuttua allianssia tukevaksi. Terapiatyössä asiakkaalla ja terapeutilla on toisinaan oikeus pohtia, kenen kanssa prosessia lähtee rakentamaan. Koulutyössä – puolin ja toisin – saamme kohdattavaksemme sen, kenet satumme saamaan. Siksi muutosta tukevan allianssin rakentaminen vaatii aivan erityisiä ponnisteluita.

Erityinen ponnistelu on opettajien määrän lisääminen. Emme kuitenkaan tarvitse lisää opettajia antamaan lisää opetuksia. Tarvitsemme lisää opettajia, jotta on aikaa kohdata. Tarvitsemme myös kohtaamista haluavia opettajia. Tarvitsemme siis opettajia, jotka ovat valmiita tunnetyöhön, eivät vain asiansa opettamiseen tai asiantuntijuutensa siirtoon.

Kognitioon, josta ei koskaan lähdettykään

Älä kuvittele, että tässä olisi unohdettu tietämisen riemu ja osaaminen. Eivät tietämisen ja osaamisen kasvu katoa, kun alamme puhua tunteista. Me vain lähestymme niitä hieman toisin, kuumemmin. Jos osaamme lukea, tunteemme kertovat järjestä ja asioiden järjestyksistä meissä itsessämme. Tunteet siis ohjaavat meitä löytämään merkityksiä, jotka taas tulevat puheissamme järjestelevän kognition tasolle.

Ehkä viimeinen kysymykseni onkin, osaammeko puhua? Muutosta auttavaa puhumistako tässä jokaisen pitäisikin opetella?

LÄHTEET

Leighton, J., Guo, Q., Chu, M. & Tang, W. (2018). A pedagogical alliance for academic achievement: Socio-Emotional effects on assessment outcomes. Educational assessment, vol. 23, no. 1, 1-23.

Wahlström , J. (2014). Psykoterapian tulos ja siihen vaikuttavat tekijät. Teoksessa Mikä psykoterapiassa auttaa. Integratiivisen lähestymistavan perusteita. (toim.) Eeronen & Lahti-Nuuttila. Edita, Helsinki.