Harvoin kuulee enää puhuttavan esimiehistä; meillä kaikilla taitaa olla esihenkilö. Puhumattakaan rasistisista ilmauksista, jotka vielä suhteellisen lyhyt aika sitten kelpasivat ilman ihmettelyä vaikkapa kirjan tai leikin nimeksi. Nykyisin kukaan ei enää kummastele näiden termien korvaamista toisilla.

Sanoilla on suora yhteys opiskelijan mielenmaisemaan

Miten puhumme oppimisen haasteista? Yksinkertainen esimerkki: lukihäiriöstä käytetään nykyisin neutraalimpaa termiä lukivaikeus. Onko kyseessä pelkkä sanahelinä? Yksilölle, joka on mahdollisesti jo lapsuudesta saakka taiteillut oppimiseen liittyvien häpeän tunteiden kanssa, on todennäköisesti merkityksellistä, kokeeko hän ominaisuutensa vaikeudeksi vai häiriöksi.

Entäpä jos hän kokisikin sen ihan vain ominaisuudeksi muiden joukossa? Lukivaikeuden kanssa elävän itsetunto tästä tuskin ainakaan heikkenisi.

Erityisopetuksen kentällä vilisee terminologiaa, jonka kautta määritelemme todellisuutta ja yksilön kokemusta itsestään. Korkeakouluissa on esimerkiksi pääosin siirrytty käyttämään termiä yksilölliset järjestelyt ja yksilöllinen tuki erityisjärjestelyiden sijaan. Tarvitseeko opiskelija erityisen tuen järjestelyitä vai yksilöllisiä järjestelyitä loistaakseen opinnoissaan? Mielikuva on melko erilainen, eikö vain?

Huomion kiinnittäminen opiskelijoiden vahvuuksiin

Suomessa on saatavilla hyvin vähän tilastotietoa korkeakouluopiskelijoiden oppimisen haasteista. Korkeakoulut eivät esimerkiksi kerää systemaattisesti tietoa opintojaan aloittavien opiskelijoiden oppimisvaikeuksista. (Pesonen & Nieminen 2021, 42.) Tiedossa kuitenkin on, että oppimisen haasteet ovat yleisiä sekä väestötasolla että korkeakouluopiskelijoiden keskuudessa. Näin ollen sanojen kautta luotu todellisuus koskee isoa ihmisjoukkoa. Keskeistä on, että tuen tarpeita tarkasteltaisiin opiskelijan ja ympäristön vuorovaikutukseen liittyvänä ilmiönä sen sijaan, että ne nähdään vain yksilöön liittyvinä ominaisuuksina tai etenkään häiriöinä. (Lehto, Huhta & Huuhka 2019.)   

Saavutettavuutta opinnoissa voidaan tarkastella ainakin kahdesta näkökulmasta: medikaalisen tai sosiaalisen mallin pohjalta. Medikaalisen mallin perusajatuksena on, että opiskelijalla on jokin haaste (esim. oppimisvaikeus) ja tämä haaste tulee diagnosoida ja tarjota sen pohjalta yksilöllisiä järjestelyjä. Sosiaalinen malli taas lähtee ajatuksesta, että opetusta tulisi kehittää niin, että siitä poistetaan haasteita aiheuttavia rakenteita. Todellisuudessa tietysti molempia lähestymistapoja tarvitaan ja ne täydentävät toisiaan. (Pesonen & Nieminen, 2021, 64–73.) 

Opiskelijalle itselleen kokemus on erilainen riippuen siitä, kumman mallin lähtökohdista hänen tilannettaan korkeakoulussa tarkastellaan. Keskitymmekö puheessamme yksilön puutteisiin vai ympäristön esteisiin? Entäpä jos keskiössä olisivatkin yksilön vahvuudet ja niiden hyödyntäminen parhaalla mahdollisella tavalla? Korkeakoulun henkilöstö voi olla tukena näiden vahvuuksien tunnistamisessa ja sitä kautta rakentaa puheellaan todellisuutta, joka keskittyy häiriöiden sijaan vahvuuksiin.

Haaga-Heliassa on ilahduttavan paljon avauksia opiskelijoiden vahvuuksien tunnistamiseen osana opiskelijoiden kohtaamista. eSignalsistakin löytyy tutustuttavaksi useampia tekstejä, joissa vahvuusteemaa sivutaan tavalla tai toisella.

Yhdessä voimme vahvistaa toimintatapoja, jossa vahvuuksien näkeminen ja niiden sanoittaminen ovat keskeinen osa kulttuuria. Haaga-Helian ohjausmallin periaate on, että kaikki haagahelialaiset ohjaavat opiskelijoita omista rooleistaan käsin. Kaikkien yhteinen ohjauksellinen tavoite on tukea opiskelijoiden oppimista, hyvinvointia sekä opinnoissa etenemistä.

Tavoitteiden takana piilee laajempi kysymys siitä, miten yhdessä sanoitamme näitä päämääriä ja millaisen ohjausideologian päälle rakennamme päivittäiset vuorovaikutustilanteet.