Joskus on hyvä pysähtyä venyttelemään mieltään. Mielen venyttelyssä kannattaa pysyä perusasioissa, niin ei varomattomuuksissa mieli vahingossa venähdä tai niksahda jopa sijoiltaan.

Tein siis pienen tekstin isoista asioista, jotka ovat pedagogisen työn perustalla. Isoja asioita ovat opettajat ja oppijat. Aivan erityisen iso asia on se, miten ymmärrämme suhteen, joka asettaa toiset opettajiksi ja toiset oppijoiksi. Millä perusteella joku voisi kutsua itseään opettajaksi, jossakin kovin alkuperäisessä mielessä? Nyt siis puhutaan filosofiaa – ja hieman hupaillaan.

Heideggerin tikkuiseen heinäsuopaan

Filosofi Martin Heidegger on kuuluisa monista ja perin ristiriitaisistakin asioista. Kaikkein ikävimmät asiat, jotka liittyvät suhteeseen Saksan kansallissosialistiseen puolueeseen, jätän tässä nyt huomiotta. Tiedän kuitenkin nekin asiat. En vähättele niitä. Ja niilläkin voi nähdä pedagogisia ulottuvuuksia, valitettavasti. (ks. Vaden 1995 ja 2015)

Heidegger on kuuluisa myös paljon positiivisemmista asioista. Ennen kaikkea hän on kuuluisa olemista ja ajattelemista koskevista pohdinnoistaan. Lukuisat nykyfilosofit ovat hänelle paljon velkaa metafysiikan ja ylipäätään länsimaisen tai tieteellisen ajattelun kritiikeistä.

Valitettavan vähän Heidegger on saanut kuuluisuutta opettajuutta koskevista pohdinnoistaan. Yksi teksti, jossa hän pohtii opettajan olemista, on kirja What is called thinking? (alkuperäinen Was heisst Denken?, 1954). Selvitellessään ajattelemisen luonnetta, Heidegger päätyy pohtimaan melko runsaasti ajattelun oppimista. Mutta hän päätyy myös pohtimaan, tosin vain muutamalla kappaleella, opettajaa ja opettajan olemista oppimispyrintöjen auttajana.

Miten annamme oppia?

Heidegger (1968, 15) kirjoittaa: ”Opettaminen on oppimista vaikeampaa. […] Ei siksi, että opettajalla pitäisi olla isompi tietovaranto, ja että sen pitäisi olla koko ajan saatavilla. Opettaminen on oppimista vaikeampaa, koska se, mitä opettaminen kutsuu, on tämä: antaa oppia. Todellinen opettaja, tosiasiassa, ei anna oppia mitään muuta – kuin oppimista.”

Heidegger määrittelee opettamisen vaikeammaksi kuin oppimisen. Opettamisen vaikeus ei perustu sille, minkä kovin helposti voisi kuvitella opettajan haasteeksi: miten pysyä tietojensa kanssa ajan tasalla ja miten koko ajan kasvattaa tietovarantoaan. Tämä kaikki siksi, että voisi opettamalla toisia opettaa relevanteissa ja ajanmukaisissa asioissa, jopa tulevaisuuden asioissa.

Tuon varsin haastavan asian sijaan Heidegger osoittaa hieman toisenlaisen asian: miten annamme toisten oppia? Heideggerin mukaan kaikkein vaikeinta opettajalle on siis se, että antaa toisen oppia. Hän käyttää huonekalupuuseppää oppimisesimerkkinään.

Huonekalupuusepän osaaminen koostuu toisaalta työkalujen käytöstä. Toisaalta se koostuu tiedoista, jotka koskevat tyypillisiä huonekalumalleja. Nämä kuitenkaan eivät ole osaamisen ydin. Osaamisen ydin on se, miten puuseppä vastaa erilaisille puulajeille ja puussa uinuville muodoille. Suhde puuhun määrittää puusepän osaamisen. (Heidegger 1968, 14.)

Puuseppä on ainoastaan esimerkki. Heidegger toteaa myös, että runouden kirjoittaminen – tai ajatteleminen – eivät ole sen kummempia asioita. Missä tahansa asiassa, jota opimme, oppiminen on suhteen muodostamista perusainekseen. Suhde perusainekseen ei muodostu tietojen pänttäämisessä. Se muodostuu omakohtaisessa, ohjatussa tekemisessä.

Opettajan tehtävä on uskaltaa antaa toisen tehdä ja auttaa ymmärtämään perusainesta. Tulee antaa oppia. Oppiminen on ilmeisen omakohtainen asia. Sen pitää antaa tapahtua. Kun opettaja antaa oppia, oppija oppii – oppimaan. Huomaamme, että Heidegger päätyy varsin tuttuun näkökulmaan.

Opettajan etevyys

Jotenkin opettaja on kuitenkin oppijoiden edellä. Ei opettaja olisi opettaja, jos näin ei olisi. Tiedän oikein hyvin, että kovin mielellään nykyään opettajaa halutaan nähdä suurin piirtein kaverina ja oppijoiden vertaisena. Opettaja on kuitenkin yhteiskunnallinen instituutio ja valtapositio. Siksi opettajan rooli on jotenkin edellä ja rooli edellä olevana pitää jotenkin perustella.

Heidegger (1968, 15) kirjoittaa: ”Opettaja on oppijoiden edellä vain siksi, että hänellä on vielä paljon enemmän opittavaa kuin heillä – hänen tulee oppia antamaan oppijoiden oppia. Opettajan on kyettävä olemaan opetettavampi kuin oppijansa.”

Heidegger perustelee oppijoiden edellä olemista oppimisen tarpeella. Opettajan oppimisen kohde on se, että antaa oppijoiden oppia. Se, että antaa toisten oppia, tarkoittaa, että pitää olla opetettavampi kuin oppijansa.

Kysymys kuuluukin nyt, kuka opettaa opettajaa? Yksinkertainen vastaus on: jokainen oppija.

Opettajan osaamista on se, että kuulee oppijaa ja antaa oppijan opettaa oppimisensa luonnetta. Tässä on opettajan mahdollisuus olla opettaja. Jos ei ole valmis oppimaan toisen oppimisen luonnetta, ei myöskään voi antaa oppia. Ja näin ei voi olla opettaja.

”Jos suhde opettajan ja oppijan välillä on aito, siinä ei ole tilaa tiedän-kaiken –auktoriteetille tai viranomaisen autoritaarisuudelle”, kirjoittaa Heidegger (1968, 15).

Yhteiskunnallisessa positiossaan ja vallan käyttäjänä opettajan tulee tunnistaa oma asemansa. Jos aikoo olla eettinen opettaja, on oltava oppiva. Toisen oppiminen on opettajan oppimisen asia. Oppijan pitää antaa opettaa opettajaa. Kun opettaja sen osaa, on etevä opettaja. Tällöin myös kääntyy nurinniskoin vanha totuus: opettaja ei enää olekaan se, joka oppii aina eniten. Opettaja osaa auttaa myös toista oppimaan oppimista.

Lähteet

Heidegger, Martin (1968). What is called thinking? Harper & Row, New York.

Vaden, Tere (suom. 1995) Martin Heideggerin Der Spiegel –haastattelu. Niin & näin 4/95. https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn954-03.pdf

Vaden, Tere (2015). Mustat vihkot, anitsemitismi ja natsismi. Niin & näin 2/2015. https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn152-20.pdf