Siirry sisältöön
Pedagogiikka
Ohjaus, sanat, metaforat ja tarinat

Jokaista sanaa pitää tutkia, yhdessä asiakkaan kanssa. Runous voi olla yksi hyvä keino siihen.

Julkaistu : 12.04.2021

Nykyään ohjauskeskustelussa narratiivisuus, ”tarinallisuus”, korostuu (ks. esim. White 2008). Kovin monessa ohjauksen keskustelussa törmää myös erilaisilta ajattelijoilta otettuihin mottoihin. Siksi on ehkä syytä pohtia tarinallisuuden perustaa ja mottoja tarkemmin. On syytä pohtia sanoja.

Yksi tyypillisiä motoksi päätyneitä irrotuksia on englantilaisen kirjoittaja John Donnen noin vuonna 1624 kirjoittama lause: ”No man is an Island.” Ihminen ei ole saari.

Erityisesti mottoa näkee sosiokonstruktiivisesti orientoituneessa ohjauskeskustelussa. Siinä korostetaan ihmisen toisten kanssa tapahtuvaa merkityksen rakentelua; näkemyksessä ihminen tulee ihmiseksi vain suhteessa toisiin. Ehdottomasti uskon tähän ajatukseen. Tämän kirjoitukseni idea ei ole siis kritisoida tuota perusajatusta. Mutta älä huoli, jotakin kritisoin kuitenkin.

Paljon lainatun Donnen kirjoittaman tekstin kokonaisuus puhuu siis ihmisestä suhteessa toisiin. Tekstikohdan lopetuslause ”…and therefore never send to know for whom the bell tolls; it tolls for thee”, ”…ja siksi älä koskaan lähetä kysymään, kenelle kellot soivat; ne soivat sinulle” – asettaa yhteyden toisiin ihmisiin lopullisesti, kuolemassa. Kaikki kuolinkellot soivat myös minulle.

Donnen tekstissä on kuitenkin yksi sana, ”saari”, joka luo on metaforaa, jonka kautta ihmisen ilmiö kulkee. Tekstissä ihminen ajatellaan ihmiseksi toisten ihmisten yhteydessä. Hän siis ei ole ”saari”. Mutta miten tässä asettuu saareus, siis saari ilmiönä – ja siten: miten tässä asettuvat sana ja metafora ja näiden todellisuus? Tämän tutkiminen vie kysymään sitä, millaisia ja millaisen sanojen ja tarinallisuuden osaajia ovat ohjaajat?

Tutkiakseni ”saarta” päätin kirjoittaa runon ”saaren” ilmiöstä. Ajattelen ”saaren”, ”saareuden” tai ”saareutumisen” aivan toisin kuin John Donne. Toisin ajattelemiseni on ohjaustyön kannalta olennaista. Jos John Donne olisi narratiivinen ohjaaja ja kävisimme ohjauksellista keskustelua, hän olisi määritellyt ”saari” -olemisen minun puolestani. Sitä en voi valveutuneena asiakkaana, oman tarinani hahmona hyväksyä. Kokeilen siis omaa määrittelyä.

Runo ”Saareudesta” ja ”Saareutumisesta” vastauksena John Donnelle

Saaret ovat ilmastossa. Vedet hierovat niitä. Syövät niitä.
Tuulet tuovat siemeniä kaukaisuudesta.
Jotkut saaret kelluvat. Toiset ovat tiukemmin perustettuja paikkaansa.
Ja joidenkin yli käy ajoittain tulva.
Alle jääminen, murentuminen, kasviston tuhoutuminen. Toisissa hukkuvat myös eläimet.
Sateet kulkevat saarilla.
Linnut elävät ja kuolevat saarilla; linnut tulevat saarille, lähtevät saarilta.
Myös pilvet, monenlaiset.
Lasku- ja nousuveden, virtausten kuljettamat puun kappaleet,
kelluvat metallikuoret, juhlijat, ruumiit, väsyneet matkaajat
kerääntyvät saarille, rantoihin. Saaret siirtyvät. Joskus tehdään silta.
Rannan hiekka vaihtuu, rannan kivet elävät, rannan värit.
Jokainen ihminen saarettuu, on saari. Do not diminish islands.

Sana, tarina ja ohjaus

On mahdollista sanoa, että minä niuhotan. Että suhteeni yhteen sanaan – sana on nyt ”saari” – on hybrinen, ylimielinen ja liioitteleva. Näin on mahdollista sanoa.

On myös mahdollista sanoa, että jokainen sana, joka kääntyy kuvaksi ja metaforaksi, jonka läpi ohjauksen asiakas kulkeutuu, on vahva sana. Tässä ja nyt ”saari”. Itse asiassa, jos ohjaajan työnä on neuvontaa ja tiedottamista – sanat ovat edelleen todella olennaisia. Asiakkaassa tapahtuva tulkinta ja asiakkaassa tapahtuva asian ymmärtäminen ratkaisevat aina. Tarina on siinä ja siitä.

Siksi ohjaajan on syytä tutkia sanoja. Hyvä tapa tutkia sanoja ja niiden merkityksiä luovia suhteita kielen tasolla, on lukea – ehkä jopa suomentaa – runoutta. Runoutta ohjaaja lukee ja kääntää kehittääkseen herkkyyttä sanoille, kehittääkseen sanojen mahdollisuuksien avaruuksia. Kääntämisen teoria voi olla myös yksi hyvä lähtökohta ohjausosaamisen tutkimiseen (ks. Roinila 2018).

Kun ohjaaja opiskelee kieltä kääntämällä ja lukemalla, luomalla sanoilla taidetta (?), hän samalla opiskelee tarinoiden mahdottomuuksia ja mahdollisuuksia. Tarinoiden mahdottomuus tarkoittaa ehdotonta tulkintaa. Tarinoiden mahdollisuus on joustoa ja uudistumista. Juuri siksi meillä on narratiivinen suhde ohjaukseen. Juuri siksi ”saaremme” on mahdollisuus.

Lopetan tähän. En aio jatkaa kielen ja lihan – tai edes kielen ja ajattelun – suhteisiin. Nyt puhuin vain sanoina ilmenevästä kielestä, puhuin vain yhdestä sanasta. Kielen suhde ihoon ja liikkuvaan kehoon on monimutkainen asia.

Ensimmäinen, John Donnen yllyttämä opetus tekstissäni on, että ohjaajana ei pidä tehdä yhdestäkään sanasta diminutiivia, ellet sitten ole aidosti hellittelemässä (”kukkanen”, ”tyttönen”, miksipä ei: ”miehinen”). Toinen opetus on, että jokaista sanaa pitää tutkia, yhdessä asiakkaan kanssa. Runous voi olla yksi hyvä keino siihen.

Lähteet

  • Donne, John (1624). No man is an Island.
  • Roinila, T. (2018). Kova pakkanen. Otteita suomentajan työpäiväkirjasta. Teoksessa T. Bernhard. Pakkanen. (Suomentanut Tarja Roinila). Teos, Helsinki.
  • White, M. (2008). Karttoja narratiiviseen työskentelyyn. Kuva ja Mieli oy, Helsinki.