Lähden liikkeelle Friedrich Nietzschen hauskasta lausahduksesta: ”On paljon, mitä en kerta kaikkiaan halua tietää. – Viisaus piirtää tiedollekin rajat” (s. 9 (5)). Tämän lausahduksen liitän ohjaustyössä niin vahavana ilmenevään reflektion toiveeseen.

Me ohjaajat yllyttämästä päästyämmekin yllytämme asiakkaitamme reflektoimaan, pohtimaan. On aivan se ja sama, mikä on ohjausteoreettinen suuntautumisemme, olemmeko matchaususkovaisia, olemmeko humanisteja, kognitivisteja, sosiodynaamikkoja vai olemmeko kenties integratiivisesti liikkeellä, vain joitakin harvoja mahdollisuuksia mainitakseni. Aina kuitenkin olemme yllyttämässä reflektointia.

Kun yllytämme reflektoimaan, paljastuu käyttöteoriamme. Se siis ei paljastu teoriassa, vaan se paljastuu tässä yllyttämisen käytännössä.

Kysymykset, jotka reflektion yllyttämisessä lepäävä käyttöteoriamme paljastavat, ovat tällaisia: mikä on kunkin omaa ja mikä on toisten omaa? Aikaan kytkien: miten pitkään kestää kunkin oma ja milloin se muuttuu toisen omaksi? Entä miten löytyisi se, joka on aidosti minua ja mikä perustaisi minun ikiomaa valintaani? Vai löytyykö aidosti minun valintaani – pitäisikö vain tehdä valinta ja katsoa, mitä tapahtuu? Onko sitä ikiomaa?

Mitä toivomme, kun toivomme reflektiota?

Kun esitämme asiakkaalle toiveita reflektiosta, mitä me siinä tulemme toivoneeksi?

Mennäänpä taas Nietzscheen: ”’Näennäinen’ maailma on ainoa: ’tosi’ maailma on vain valehdeltu sen oheen…” (Nietzsche, s. 23 (2)).

Friedrich puhuu aistien todistuksesta ja aistien todistuksen kieltämisestä. Aistit näyttävät kehkeytymisen, muutoksen. Mutta Friedrichin mukaan se ei tarvitse jonkin samana pysyvän olemisen fiktiota.

Friedrich pohtii tietämisen perusteiden historiaa. Siinä muutos on tulkittu vääräksi todellisuudeksi, samana pysyvän, todellisen tiedon kustannuksella. Friedrich taas näyttäisi olevan aistillisen, ruumiillisen ja historiallisen todellisuuden kannalla. Vaan mitä tällä on tekemistä meidän ohjaajien kanssa?

Kun haluamme, että asiakas reflektoi – tämä on halu, jopa intohimo, siinä määrin, että meitä harmittaa, kun asiakas ei suostu reflektoimaan, ajattelemaan itse – mitä me itse asiassa haluamme? Ja kenet me oletamme siinä ajattelijaksi?

Onko meillä toive, että asiakas löytää pysyvän minän, joka on omaa, ehdottomasti, vain ja ainoastaan minun, ainutlaatuisen itsen omaa? Siis jotakin sellaista, joka ei olisi toisten ajattelun tahraamaa, ei isän, ei äidin, ei kavereiden tai työtovereiden vaikuttamaa? Ei edes sosiaalisten meedioiden sottaamaa? Siis ihan omaa? Ja kun itse ajattelisi, hän oli ihan omansa itse?

Vai onko meillä toive, että asiakas löytää vain jotakin uutta, joka muokkaisi kuvitelmaa itsestä uudeksi ja jännittäväksi seikkailuksi – jatkuvaksi kehkeytymiseksi, kuten ehkä Nietzsche kirjoittaisi? Siis toivommeko, että asiakas hakee jotakin sellaista, joka ei ole edes aiemman itsen sotkemaa, on jotenkin irti myös siitä, mikä on lähinnä? Ja kun itse ajattelisi – niin missä se itse olikaan?

Vai onko toiveemme näiden sekoitus? Jonkinlainen yritys yllyttää killumaan ja edes jossakin määrien tiedostamaan tunnistamattoman esiymmärryksen ja uudeksi tulemisen rajamailla, tässä ja nyt? Siis toivommeko, että asiakas hakee oman paradoksaalisuutensa, sottaisuutensa ja puhtautensa, itsenä olemisen mahdottomuutensa – ja mahdollisuutensa? Ja jotenkin sitten hahmottuisi myös se ajatteleva itse?

Kysymys on siis ontologisista perusteista ohjauksessa. Mihin uskon?

Uskon käyttöteoria

Ihmisellä on aina usko. Myös ohjaustyön tekijällä. Vaikka hän olisi miten tieteellinen tahansa, uskoa ei voi välttää. Erityisesti, kun teemme ihmistyötä. Mutta luulenpa kyllä, että vaikka tehdään minkä tahansa vempaimenkin kanssa työtä ja tutkitaan erilaisten asioiden olemisen tapoja (tiede), niin jokin usko siellä on.

Ja tässä uskossa on käyttöteoria. Käyttöteoria ohjaustyössä ei siis ole kysymys siitä, minkä ohjausteorian valitsen. Käyttöteoria on syvemmällä. Käyttöteoria on kysymys siitä, mihin minä uskon, kun katson tuossa olevaa ihmistä?

On se ja sama, minkä teorian olen napannut. Kussakin ohjausteoriassa voin toimia valitsemani ontologisen perustan mukaisesti. Se siis on ratkaiseva. Millaisena pidän ihmisolennon olemista? Millaisia kestoja (aika) siinä on? Mikä kantaa pitkään, mikä vain hieman hiutaleina leijailee ja katoaa? Mitkä kestot ovat ratkaisevia? Onko jokin kesto sellainen, että se on syntymästä kuolemaan – ja jokin jopa kaiken tämän yli, jos uskomme jopa sukupolvissa siirtyviin vaikutuksiin?

Ohjauksen hauskuus ja jonkun huumori

Jos nyt sitten tämän kaiken jälkeen totean, että ohjaus on hauskaa ja humoristista puuhaa, en mielestäni ole kovin väärässä. Vähän voin väärässä olla aina.

Itselleni ohjauksen idea on auttaa uudelleen sanoittamista. Nietzsche kirjoitti: ”’Järki’ on syy siihen, että me vääristämme aistien todistuksen” (Nietzsche, s. 23 (2)). Ohjaus olisi siis uudella tavalla nähdyn jäsentämistä. Ohjaus auttaisi järjen – siis asioiden järjestyksen – muutosta ja jopa kehitystä, kenties.

Onko tässä pelissä sitten asiakkaan huumori koetuksella? Jos yllytämme häntä reflektoimaan ja hakemaan pysyvää omaa, kestääkö huumori? Ja miten pitkään kestää?

Tai kenen huumori kestää sen, että olen jatkuvasti muuttuva ja aina uudeksi tuleva, jokaisessa hetkessäni uudeksi suhteutumassa ja rakentumassa? Huumori voi olla koetuksella myös siis ’renessanssi ihmisellä’, jonka vasta huumorintajuinen pitäisi ollakin.

Tai huumori voi olla koetuksella, jos yllytän asiakasta tutkimaan sitä, mikä hänessä on pisimpään ollut samaa – ja minkä hän haluaisi sitä kautta ihan omakseen tulkita. Ja miten tutkien sitten hän löytää sen ja edes jonkinlaisen varmuuden, mikä tässä pitkäkestoisessa on tullut itseltä ja mikä toisilta? Toisilla tutkimisen vaikeus syö huumoria.

Palaan alussa lainaamaani Nietzscheen. Reflektion yllyttäjän voi olla hyvä muistaa, että kaikki eivät halua kaikkea tietää. Ja viisaus piirtää tiedolle rajat. Ymmärrän myös, että kaikki eivät halua elämän – tai itsen tutkimisen – olevan leikki:

”Ja miten hienoja havaintovälineitä meidän aistimme ovatkaan! Esimerkiksi nenä, josta vielä yksikään filosofi ei ole puhunut kunnioittavasti ja kiitollisena…” (Nietzsche, s. 23 (3)).