Meissä herää tulkintoja, kuulemme itsemme puhuvan sisäisesti. Siirrymme vähitellen reflektion yhteen puoleen, sisäisten ääniemme tutkiskeluun.

Toivottavasti ohjaajina ensin kuulemme itsemme puhuvan vain sisäisesti. Ääneen puhumista pitää malttaa odottaa. Ohjaajan tulee padota ja tutkia sisäisiä ääniään, jotka ohjaustilanteessa heräävät. Ohjaajan itsereflektioissa on näin sekä pidättämisen että tutkimisen ulottuvuus.

Ohjauksen lähtökohta – ohjaajan positiossa – on reflektio, sisäisten äänien tutkiminen sekä niiden ja nopeiden tulkintojen hallinta. Tätä vaaditaan, jotta saamme käyttöön ohjattavan reflektion. Tässä en vielä kirjoita ohjattavan reflektioon yllyttämisestä ja haastamisesta, vaikka ohjaajan pidättäytyminen ja omien sisäisten äänien tutkiminen on olennainen osa sitä.

Ohjaussuhde on kahden persoonan välistä vaikuttamista

Jos uskomme joidenkin vaikuttavuustutkimusten näkemyksiin, että ohjaajan ja ohjattavan välinen suhde on vaikuttavuuden keskeinen vaikutin, emme voi kieltää persoonan käyttöä ohjauksessa. Ohjaussuhde tapahtuu kahden persoonan välillä, ohjattavan ja ohjaajan.

Sisäisten äänien kontrolli ei siis tarkoita ohjaajan persoonan sulkemista ohjaustilanteen ulkopuoliseksi. Se ei tarkoita ohjaajan persoonan kieltämistä. Sisäisten äänien kontrolli tarkoittaa toisen kuulemisen, kuuntelemisen mahdollistamista, ohjaajan malttia ja toisen odottamista. Kontrolloimme sisäisiä ääniämme toisen vuoksi, emme siksi, että emme saisi olla persoonina ohjaustilanteessa.

Ohjauksessa ei tarvitse ottaa käyttöön yltiöluonnontieteellistä ajattelua, jossa ohjaajan persoona olisi virheen lähtökohta, riittämättömyyden mittari tai jopa vastuuttomuuden perusta. Ohjaustilanteessa on mahdotonta olla ilman persoonaa. Mutta persoonaa pitää käyttää hallitusti ja taiten.

Jotta ohjaus on vaikuttavaa, ohjaajan täytyy kyetä itsereflektioon. Hänen tulee – koska hän on ohjaaja, ehkä koulutettu, mutta ainakin tietyn ammattiroolin harjoittaja – olla tietoinen ajatuksistaan, tunteistaan, heränneistä mielikuvistaan, fysiologisista reaktioistaan ja toiminnastaan, joita ohjaustilanteessa herää ja tapahtuu. Näitä ei voi säännöillä ulkoapäin määrätä. Ohjaaja on näistä vastuussa. Itseä ja sisäisiä ääniä pitää hallita, tutkia ja käyttää tietoisesti, ohjaustilannetta ja ohjattavan ohjaustarpeen tyydyttämistä tukien.

Sanojen lisäksi kehollisista ilmiöistä tehtävät havainnot – ja miksi ei jopa ohjaustilanteen ulkopuolinen elämä – voivat olla osa ohjausta. Näiden yhteydessä puhutaan usein ”ohjaajan intuitioista”. Ohjaajalla pitää olla realistinen luottamus intuitioihinsa, mutta ohjauksessa ei pidä luottaa siihen löysästi tai löperrellä kepeästi kemioista ihmisten välillä. Havaintoja on käytettävä hallitusti. Eläimelliset reaktiot toisen yllykkeisiin eivät ole ohjausta.

Tutkiva reflektio vie lähelle toisen tarinaa

Ohjaajan itsereflektio ohjaustilanteessa on monitasoinen prosessi. Toisaalta olemme jatkuvan havainnoinnin ja huomioimisen tilassa. Tämä prosessi on todella nopea, siinä ei paljon ehdi reflektoida. Mutta on myös hitaampi systeemi, joka poimii havaintojen virrasta merkityksellisiä asioita. Ja sitten on vielä hitaampi systeemi, joka kysyy, kaikessa hiljaisuudessa itseltä: ”miksi poimin tämän, miksi tämä on minun mielestäni tärkeää, pitäisikö tällä tehdä jotakin?”

Lopulta olemme vieläkin hitaamman systeemin äärellä. Tämä systeemi pukeutuu ohjaajan sanoihin ja tulee ohjaajan puheena ulos: ”Kun puhuit, minussa heräsi tällainen ajatus…. onko se sinun mielestäsi ollenkaan olennainen?” Tämä kysymys yllyttää myös ohjattavaa reflektioon, johon ohjaajan itsereflektioista on suora yhteys.

Useat, eri tasoilla ja eri nopeuksilla kulkevat ajattelun systeemit mahdollistavat sen, että ohjaustilanteessa olemme välillä läheisyydessä, välillä etäämmällä. Ajattelu pitää meidät liki ohjattavaa, mutta se voi myös etäännyttää. Tätäkin voidaan käyttää tietoisesti ohjauksen välineenä.

Kun menemme toisen tarinan mukana, kuullen, mutta tulkiten, olemme arkisen tarinaprosessin ytimessä. Kun sitten otamme reflektiivistä suhdetta toisen sanoihin ja tulkintoihimme, etäännytämme itseämme arkisesta tarinaprosessista ja siirrymme ohjauksen tilaan. Samalla, kun itse otamme etäisyyttä, voimme myös yllyttää toista ottamaan etäisyyttä omaan tarinaansa ja tutkimaan sitä; yhdessä kanssamme.

Kun etäännytämme itseämme ja ohjattavaa, samalla mahdollistamme paremman pääsyn lähemmäksi tarinaa. Pelkästään ensimmäisen vaiheen tarinassa mukana oleminen voi olla vain omien tulkintojemme ylläpitämistä, tavallaan toisen tarinasta piittaamatta – vaikka halumme piitata olisi miten kova tahansa. Samalla unohdamme, että ohjattavan perusoikeus on tulkita tarinaansa uudelleen, löytää uusia mahdollisuuksia.

Monen tasoinen ajatteleminen ja siitä tietoisena oleminen mahdollistaa monen tasoisen läsnä olemisen, läheisyyden ja etäisyyden vuorottelun ohjaustilanteessa. Tämä mahdollistaa myös sen, että voimme ylipäätään puhua ohjauksesta, ohjausdialogista, emmekä vain arkisesta ihmisten jutustelusta. Sisäisten äänien kuulemisesta siirrymme niiden käsittelemiseen – ja joskus myös ääneen lausumiseen. Mutta kun tämä tehdään hallitusti, toisen tarinaa kunnioittaen, ääneen lausumisessa voi olla ohjauksen tarkoitusta ja vaikuttavuutta tukeva mieli.

Lähteet

Rober, P. 2016. Addressing the Person of the Therapist in Supervision: The therapist’s inner conversation method. Artikkeli teoksessa Family Process, Vol. X, No. X. Family process institute.

Wahlström, 2014. Psykoterapian tulos ja siihen vaikuttavat tekijät. Teoksessa Eronen & Lahti-Nuutila. Mikä psykoterapiassa auttaa? Integratiivisen lähestymistavan perusteita. S. 61–63. Helsinki: Edita.

Muita aiheeseen liittyviä kirjoituksia e-Signalsissa:

Oppimisen osana – minkälainen koulutus edistää osallisuutta?