Pysähdyn haltioituneena performanssitaiteilija Hannah Wilken videoteoksen äärelle. Suurella valkokankaalla naisen paljaat kasvot, joita hän hieroo ja muokkaa ilmeikkäästi. Taiteilijan kehollisuutta käsittelevä omakuva Gestures on vuodelta 1974 ja tänä syksynä esillä Tukholman modernin taiteen museossa. Kuinka olenkaan kaivannut kasvoja – hymyä, kurttuisia otsia sekä hämmästyksestä kohotettuja kulmakarvoja. Puolentoista vuoden opetusmaratonin aikana vastassa on ollut mykkä tietokoneruutu. Ylitsepääsemätön raja oppijan ja ohjaajan välillä.

Olen klassinen humanisti ja pedagoginen taustani on taidepedagogiikassa. Pätevöidyin aikoinaan opettajaksi Teatterikorkeakoulun tanssijoille suuntautuneessa PD-ohjelmassa, josta valmistuin taitelijapedagogiksi. Tanssinopettajataustani heijastuu myös vieraiden kielten opetukseeni Haaga-Heliassa. Opettajana minulle on tärkeää, että opetus on iholla. Oppitunnin rytmi vaihtelee ja seuraan tarkasti opiskelijoiden tunnetiloja. Jokainen tunti alkaa kehollisella lämmittelyllä, jossa herättelemme aistit opiskeltavan vieraan kielen aaltopituudelle. Hengitämme yhdessä.

Tähän tuli muutos maaliskuussa 2020. Tuli Zoom ja tietokoneruudun tiukasti rajaama tila.

Opettajana koen, että online työkalut ovat kehitetty ensisijaisesti liikemaailman tarpeisiin. Team ja Zoom sopivat informaation vaihtoon ja päätöstentekoon. Minulle opetus ei kuitenkaan ole koskaan merkinnyt informaation siirtämistä vaan pikemminkin yhdessä kokemista ja ihmettelyä.

Aloittaessaan opintonsa Haaga-Heliassa opiskelijoilla on takanaan vuosien englannin- ja ruotsinopinnot. Minun tehtäväni on avata kommunikaatiota estäviä lukkoja sekä raottaa ovia spontaanimpaan tapaan käyttää vierasta kieltä. Tämä tapahtuu kokemuksellisen oppimisen kautta, jossa kaikki aistit ovat hereillä. Zoomissa tapahtuvasta opetuksesta puuttuu moniaistisuus. Se ei kosketa.

Etäopiskelun alkuvaiheessa saimme Zoomissa vierailijoiksi ryhmän partnerikorkeakoulustamme, NHL-Stendenistä. Hollantilaiset kollegamme ilmoittivat heti alkuun, etteivät suostuisi opettamaan, jollei kaikilla olisi kamerat auki. Päivän päätteeksi opiskelijani totesivat, että olo oli palon virkeämpi, kun oli nähnyt kanssaopiskelijoiden kasvot.

Suomalaisissa korkeakouluissa kehittyi kevään 2020 aikana yleinen käytäntö pitää kamerat kiinni. Sama jatkui seuraavana lukuvuonna ja mediassa raportoitiin uupuneista ja masentuneista opiskelijoista. Suljettuja kameroita puolustettiin kotirauhaan vedoten. Synnytettiin syvä kuilu, jota oli lähes mahdoton ylittää. Mustien laatikoiden galleriasta tuli normi.

Kun minulta lockdownin aikana kysyttiin kuulumisia, vastasin ”Minulla on peilisolut sekaisin”. Kehoni oli kykenemätön käsittämään, että mustien laatikoiden takana oli hengittäviä ihmisiä. Tämän ymmärtämiseen tarvittaisiin tuhansien vuosien evoluutio. Alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että olin osa maailmanlaajuista ihmiskoetta.

Oppilaitoksissa pohdittiin oppimistuloksia, kun taas itse oppimiskokemukset jäivät vähemmälle huomiolle. Eräs kieltenopettajakollega luonnehti Zoomia ”brutaalina” ympäristönä ja ihmetellen tapa millä sinne saavutaan ja poistutaan tervehtimättä. Hämmentävä on myös breakout room, joka itsessään kuulostaa korvissani rajulta ja jonne putkahdetaan sekunnin murto-osassa ilman reaalimaailman ovensuuta tai mahdollisuutta hetken viipyä ennen kuin astuu huoneeseen.

Kokemukseni Zoom-opetuksesta on subjektiivinen mutta minulle tosi. Tietokoneruutu, josta väsyneet kasvoni heijastuvat pimenevässä syksyssä, on raja minun ja opiskelijoiden välillä. Zoomissa opettaminen ei kosketa minua millään tasolla. Teoksessa Kosketuksen figuureja (2014, 12-14), Elo viittaa Mark Pattersonin jaotteluun, jossa kosketuksella on kaksi ulottuvuutta, konkreettinen fyysinen kosketus (immediate touch) ja metaforinen mentaalinen kosketus (deep touch). Mykkä tietokoneruutu estää kummankin kosketuksen ulottuvuuden. Minusta on tulossa puhuva pää.

Palattuani Tukholmasta, haluan jakaa Hannah Wilken ilmeikkäät kasvot opiskelijoiden kanssa. Ilokseni löydän teoksen kokonaisuudessaan Youtubesta. Pyydän Zoomissa olevia opiskelijoita kokeilemaan kasvojen ilmeitä sekä irvistelemään. Demonstroin tämän kameralle. Kukaan ei ainakaan poistu paikalta. Välittyykö innostukseni avaruuden kautta opiskelijoiden tietokoneruuduille. Tämä on mahdoton tietää, sillä kamerat pysyvät kiinni. Välissämme on mykkä ruutu. Raja.

Ihminen tarvitsee toisen ihmisen kasvoja elääkseen.

Lähteet:

• Elo, M. 2014. Cocktail-navigaattori. Teoksessa Mika Elo (toim.) Kosketuksen figuureja. Helsinki. Tutkijaliitto.
• Wilke, H. 1974. Gestures. Video. Luettu 31.10.2021.