Opiskelijat ovat kautta aikojen jakaneet ja kopioineet luentomuistiinpanoja, mutta tekoälyn kehitys on vienyt keskustelun hyväksyttävästä tiedonhausta ja sallituista lähteistä uudelle tasolle.

Keskusteluissa esitetään intohimoisiakin näkemyksiä siitä, mitä lähteitä sallitaan, millaisia tehtäviä ja tenttejä opiskelijoilla teetetään, miten ja missä niitä teetetään ja miten niiden tekemistä valvotaan. Keskustelun ytimessä on siis kysymys siitä, miten opiskellaan.

Konkreettisena ratkaisuina tekoälyn pedagogiikalle aiheuttamaan haasteeseen esitetään, että opiskelijoilla pitäisi teettää vaihtelevia ja soveltavia tehtäviä. Toki pitää olla erilaisia ja soveltavia tehtäviä – tosin ennen kuin tietoa (tai osaamista) voi soveltaa, on oltava tietoa (tai osaamista), jota soveltaa.

Tehtävien muotoilu ja siitä puhuminen siis ei vie kuin tiettyyn pisteeseen. Kannattaa myös ottaa huomioon, että jossain vaiheessa tekoäly saattaa ratkaista soveltavatkin tehtävät.

Tekoälykeskustelun taustaoletukset

Siihen, miten itse kukin suhtautuu tekoälyn käyttöön korkeakouluopetuksessa, tuntuu vaikuttavan ainakin kaksi ääneen lausumatonta taustaoletusta. Ensimmäinen näistä taustaoletuksista on ajatus opiskelijoiden tietynlaisesta luonteesta. Kommenteissa kaikuu plagioinnin pelko ja epäluulo siitä, kuka minkäkin tehtävän, tentin tai opinnäytetyön on tehnyt.

Näissä (toki aiheellisissa) huolissa vaikuttaa taustalla näkemys tai kokemus siitä, että opiskelijat ovat aina tietynlaisia. Opiskelijoita ei kuitenkaan voi pakottaa oppimaan. Aina tulee olemaan opiskelijoita, jotka haluavat päästä mahdollisimman helpolla, ja niitä, jotka haluavat oppia mahdollisimman paljon – ja kaikkea tältä väliltä.

Toisena taustaoletuksena on varsin kapea osaamisen määritelmä. Voidaanko enää rajata ja määritellä, mistä ja miten opiskelija tiedon (tai osaamisen) hankkii? Onko itsestään selvää, ettei tekoälyn avulla tehty tehtävä ole opettanut opiskelijalle mitään? Mitä vaadittu osaaminen nykyään yleensäkään tarkoittaa? Mitä osaamista voi vaatia? Näissä pohdiskeluissa relativismin uhka on ilmeinen.

Paradigmaa koetellaan

Paradigman käsite ja hallitsevan paradigman murtuminen voivat olla hyödyllisiä käsitteitä tämän keskustelun hahmottamisessa. Thomas Kuhnin paradigman käsite merkitsee tietynlaista ajattelutapaa. Paradigma määrittää ehdot sille, miten todellisuutta tutkitaan. Paradigma on tutkijayhteisön tutkimustyötä ohjaava yleinen, lausumatta oletettu viitekehys, joka rajaa tieteellisen työn käytäntöä. Viitekehys on tutkijayhteisössä vallitsevien periaatteiden, uskomusten, arvostusten ja tieteellisten normien kokonaisuus.

Tieteelliset vallankumoukset murtavat hallitsevan paradigman ja samalla tieteen tekemisen painopisteet muuttuvat. Voidaanko tekoälyn eksponentiaalista kehitystä tulkita tieteellisenä vallankumouksena? Ainakin korkeakoulupedagogiassa se haastaa tai jopa murtaa käsitykset siitä, mitä ja millaista osaamista opiskelijoilta edellytetään, ja mitä vaatimuksia osaamisen hankkimiselle asetetaan.

Annetuksi koettua näkökulmaa ei enää ole. Ehkä siksi aihe herättää intohimoja. Kun mietitään, miten vastata tekoälyn tuomiin haasteisiin, mietitään todellisuudessa sitä, minkälaista ja miten hankittua osaamista opiskelijoilta edellytetään.

Olemmekin tilanteessa, jossa jokaisen korkeakoulun on muodostettava kanta tekoälyn käyttöön. Koska korkeakoulussa koulutuksen on tarkoitus tuottaa tulevaisuuden osaamista, paluu kynään ja paperiin luentosalissa tuskin on vastaus.