Siirry sisältöön
Pedagogiikka
Moninaisuuksien tonttusatu

Kirjoittajat:

Mika Saranpää

osaamisaluejohtaja
Haaga-Helia ammattikorkeakoulu

Julkaistu : 12.12.2022

Sanoin itselleni, että pitäisi rauhoittua. Ja sitten sanoi joku, että toisaalta olen aina niin rauhallinen, että ei haittaa, jos kerran on hieman toisin. Sen jälkeen laskin, montako oli jo ollut.

Näin se meni: oli yksi, joka sanoi ja toinen jolle sanottiin ja ehkä vielä kolmas, josta sanottiin. Ja oli neljäs, joka löysi jonkin näkökulman, josta kolme edellistä eivät tienneet mitään. Lopulta sitten on viides, joka laskee. Ai niin, sitten vielä kuudes, joka kertoo tämän kaiken. On siis yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, ainakin kuusi tonttua.

Entä miksi ylipäätään kukaan yhtään mitään?

Viime joulun alla, eräällä iltasella, kun tonttujen kanssa olimme nauttimassa kupposta piimää ja limpun palasta, satuin sanomaan toisille tontuille, että minusta tuntuu, että harvoin olen vain yksi ja ainoa filosofitonttu. ”Saatanpa olla samalla kertaa aika monta”, pienesti ylpeänä lausahdin.

”Jos sinua vielä on monta, niin miten ihmeessä sinun kanssasi voisi olla, kun ei meinaa yhdenkään kanssa ymmärrys riittää? Hörpi piimää, putsaa partasi, äläkä aina höpise”, tiuskaisi tonttukirjanpitotonttu.

Siinä se rauhoittumisen tarve tuli. Haukkasin limpusta, hörppäsin kiposta ja yritin olla sanomatta mitään. Laskin vain itseäni. Laskin toistamiseenkin. Ei auttanut laskeminen puheen nielemiseen.

”Tiedän kyllä, että uskot merkkiesi viivat suoriksi. Mutta tiedätkö itse, miten moneen suuntaan suorakin viiva viisoo?”, kiljaisin tonttukirjanpitotontulle.

Pöydässä tontut vaikenivat. Kaikki katsoivat minuun. Silloin tuntui, että minua on tosiaankin vain yksi ja aika pieni tonttu.

”Kerro toki, filosofitonttu, kun nyt tunnut tietävän suoran viivan monet suunnat”, lausahti nurkkamittatonttu kylmästi. ”Tämä alkaa kovasti kiinnostamaan myös minua.”

Tuumin, että olisinpa vain suuren suuni kiinni pitänyt, enkä olisi mitään sieltä ulos juoksuttanut. Pian tässä taas kävisi niin, että filosofitonttu saisi yksin hörppiä piimänsä ja pupertaa limppunsa tulevina iltoina. Enkö koskaan opi? Tai edes se minussa, joka nyt sitten innostui taas suuta aukomaan ja näkemyksiään laukomaan.

”En toki puhunut viivoittimen viivoista, joilla kaappien kulmat tasataan. Puhuin enemmän viivoista, jotka ovat tonttujen luikureissa, elikkäs höpöpuheissa. Tai siis ei tietenkään tonttukirjanpidon luikureissa, kun eihän siellä mitään luikureita ole, kun ihan vain tosiasioita. Tai siis jotenkin toisiinsa liittyviä merkkejä, jotka voivat sanoa joskus sitä ja joskus tätä, mutta eipä siitä nyt sitten enempää…”, yritin sanoa.

Koko tonttulauma pöydän ympärillä röhähti remakkaan nauruun.

Tonttulakkini hiljaisuudessa tuumin, että näin tässä käy aina. Ensin en saa jännitykseltäni sanaa suusta ja kun sitten saan, kaikki ajatukset ja sanat menevät tonttusolmuihin.

”Koitahan, filosofitonttu, olla hieman tarkempi, eihän nyt noin voi leperrellä”, kuului verkkainen ääni oven suusta. Joulupukki siellä sisään asteli. ”Onhan tuolla filosofitontullakin joskus sanat hollilla. Maltetaanpa nyt vähän kuunnella. Että siis mistä nyt on kysymys?”, pukki jatkoi.

”Filosofitonttu sanoi olevansa monta, vaikka tuossa on aivan selvästi näkyvissä tasan yksi. Ja se onkin kirjoihin merkattu yksi”, kertoi pukille tonttukirjanpitotonttu. ”Tuo yksi ei minun kirjoissani moneksi muutu, vaikka miten monella äänellä vikisee!”

”No, no, tonttukirjanpitotonttu! Kyllähän me kaikki näemme, että yksi siinä istua töllöttää. Silti ei tarvitse ryhtyä filosofille ilkeilemään. Mitäpä sanot, filosofitonttu, missä ne monet ovat?”, kysyi pukki.

Siinä sitä taas oltiin. Piti ruveta teoriaa rakentamaan, vaikka ilta oli pitkällä ja kaikkien kaikki korvat kohti kääntyneinä.

”Tämä tuli nyt vähän äkkiä…”, koitin sanoa, ”että nyt pitäisi mennä jo nukkumaan, tai siis töitä jatkamaan…”.

”Jos sinä menet nukkumaan, niin jätä joku toinen niistä muistasi tänne kertomaan”, laukaisi yksi tavallisesti hiljaisista paketointitontuista. Koko pöydän ympärillä istuva tonttulauma räjähti taas nauruun. Pukkiakin taisi hieman hymyilyttää.

”Hyvä on sitten. Itse pyysitte”, uskaltauduin sanomaan ja jatkoin: ”Moneuden Hyöty – isolla H:lla – on ensinnäkin se, että sillä korjataan jatkuvaa tonttupulaa. Aloitan siis siitä, minkä luulisi teitä kaikkia kiinnostavan, Utiliksesta eli Hyödystä. Moneuden jatkohyöty on, että kun uusia lahjainnovaatioita pohditaan, niin eipä ole meitä ihan vähän miettimässä. Ja tässäkin nyt pohdin, että on se, joka tässä puhuu ja se, joka tässä pohtii. Sitten on se, joka on teille kaikille vihainen. Ja sitten on vielä sekin, joka miettii, kannattaako teille silti olla vihainen, kun ei se taida asiaa auttaa. Eikä ainakaan pukille kannata olla vihainen, sanoo joku viides. Yksi vielä taas laskee, montako tähän mennessä on ollut. Huomaatteko, koko ajan on monta…”, jo melkein huusin.

”Tonttu hyvä, uskommehan me, tämä on selvä juttu”, sanoi pukki. ”Eikös vain olekin, hyvät tontut? Mitä tuumit, tonttukirjanpitotonttu? Pistetäänkö innovaatiotontulle viestiä, että porukka kasvoi kummasti ja pian alkaa uusia ideoita pulputa?”

”Onhan se tietenkin totta, että tuo filosofitonttu kuulostaa itsekseenkin aika moniääniseltä”, vastasi tonttukirjanpitotonttu. ”Mutta ei kai häntä sentään tonttukirjoihin ties kuinka monena laiteta? Vai desimaaleillako tuhansien paketointitonttujenkin moneudet erotan? Ihan vain tästä näkyvästä moneudesta esimerkin ottaakseni.”

”Niin, miksipä ei laitettaisi?”, totesi pukki, pieni virne parran alta pilkistäen, siitä olen varma. ”Tonttukirjanpidon kirjat ovat kirjoja, mutta lahjat lahjoja. Kummankos vuoksi me täällä Korvatunturilla olemme, tonttukirjanpitokirjojen vai lahjojen?”.

Rohkaistuneena vastasin heille: ”Ei minua ainakaan tarvitse tonttukirjoihin monena laittaa. Mutta kyllähän tonttutarinaa voimme kaikki hieman löyhentää. Kovin tiukasti ei ketään tarvitsisi yhtenä ajatella. Sitä paitsi kun mietimme, mitä joulumuori tähän sanoisi, sitten moneutemme kasvaisi taas todella paljon. Tai miettikääpäs sitä, miten tuo pukki on muorin kanssa ihan toisin kuin meidän tonttujen kanssa, olettehan huomanneet? Pukin sanomisten kanssa voi olla vähän niin ja näin, on hän välillä niin yksitotinen…”.

”No, no, filosofitonttu, eipäs ruveta parroille pomppimaan. Mutta tottahan nyt huumoria ymmärrän… Eikös tuo vain ollut huumoria…?”, kiirehti pukki lausumaan.

Yksi paketointitontuista vastaa jo melkein unohtuneeseen Pukin kysymykseen: ”Lahjojen vuoksi täällä olemme, tietenkin! Pistetäänpä nyt sitten kaikki moneutemme käyntiin, jotta saamme suunnitelmat luistamaan. Ei kai tuosta tonttukirjanpidostakaan niin tarkkaa yhteisymmärrystä tarvitse olla. Vaan taas on kaikista tontuista vähän enemmän yhteistä ymmärrystä.”

”Nytpä paketointitonttu vasta viisauden laukaisi. Eikös vain meillä ole täällä jo toinenkin filosofi? Taitaa ajatteluntaitokin olla tarttuva tauti? No niin, no niin, ja yövuoro, töihin sitten vain”, nauroi pukki.

Seuraavana keväänä tonttukirjanpitotontun kanssa pohdimme, että oli se aikamoinen joulu, kun laitoimme liikkeelle yli viisinkertaisen määrän tonttuja lahjoja innovoimaan. Lahjojen jakoon piti taas hakea kuntakohtaisia kylätonttuja apuun, koska eihän oma tonttuväki silti jakeluun riittänyt. Hyvä joulu oli kuitenkin. Filosofitontun aivoitukset riittivät johonkin. Mutta logistiikkatonttujen määrää ei pystytty filosofin konstein lisäämään. Onneksi pukki osasi järkeillä ja hoitaa nämä asiat.