Aiemmissa blogeissamme olemme miettineet, mistä juristin asiantuntemus koostuu ja millaisilla käytännön teoilla se rakentuu. Tässä blogissa katse käännetään opetukseen: Ohjaavatko nykyiset opetus- ja arviointikäytännöt opiskelijoita riittävästi oikeanlaisiin, asiantuntemuksen kehittymistä tukeviin tekoihin? Miten pedagogista otetta voisi kehittää?

Kysyimme tätä Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden yksikön opettaja- ja tutkijajoukolta. Kysymys sai heidät hiljaisiksi. Mutta miksi? Mahdollisia selityksiä on useita.

Rikommeko ehjää vai mistä on kyse?

Ensinnäkin oman ja yksikön opetuksen uudistaminen voi tuntua tarpeettomalle, jos toiminnan koetaan olevan hyvällä tolalla. Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden yksikössä saattaa vallita tällainen hyvin menemisen -tulkinta, sillä yksikkö on pärjännyt hyvin opetuksen laatuun liittyvissä selvityksissä (Ervasti – Aaltonen, s. 6–9, 14–15).

Toiseksi asiantuntemuksen ja opiskelijoiden tekojen kautta tapahtuva pedagogisten käytäntöjen uudelleenarviointi on laaja-alaista ja vaativaa. Kyse on systemaattisesta ja kypsyttelyä vaativasta työstä, joka voi toki lähteä pienistä askelista mutta ei saa jäädä yksittäisten opettajien työn varaan. Tässä siis yhdistyy kaksi vaatimusta:

• Tavoitteen ja näkökulman muutos opetuksen suunnittelusta oppimisen suunnitteluun
• Toimintarakenteen muutos yksilöllisestä yhteisölliseen suunnitteluun

Toisin sanoen: Samalla tehdään siirtymää minun opetukseni suunnittelusta meidän oppimisemme suunnitteluun. On ymmärrettävää, että näin laajaan kokonaisuuteen on hankala tarttua yhden työpajan puitteissa.

Yhtä kaikki: asiantuntijuustaitojen jäsennyksissä on paljon potentiaalia pedagogiselle kehitystyölle, jos opettajayhteisö vain saa riittävästi aikaa ja tukea ajatella pedagogisia ratkaisuja uusiksi. Muutos vaatii myös määrätietoisuutta, toistoja ja riittävästi tilaisuuksia keskustella yhdessä kehittämisen suunnasta ja tavoista. Ulkoa päin saneleminen ei toimi tässäkään.

Pedagogiikan kehittämisen näkökulmasta on myös hedelmällistä jatkaa yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen vuoropuhelua – toisenlaisen tradition kuuntelu voi herkistää tunnistamaan myös oman tradition parhaat puolet.

On myös varottava liiallista suoraviivaisuutta, ikään kuin tutkintokoulutuksen tavoitteista olisi automaattisesti yhteinen käsitys. Pedagoginen kehittäminen vaatii jatkuvaa keskustelua ja sanoituksia niistä kriteereistä, joilla käytäntöjä arvioidaan. Vasta tältä pohjalta voidaan tunnistaa konkreettisemmin, millaisia oppimistekoja opiskelijoiden tulisi tehdä ja kuinka pedagogiset käytännöt niihin ohjaavat.

---

Kirjoittajat:

Jonna Kosonen on hallinto-oikeuden yliopisto-opettaja Itä-Suomen yliopistossa ja Sampo Mielityinen on lehtori Haaga-Helia Ammatillisessa opettajakorkeakoulussa.

Lähde:

Ervasti, K. & Aaltonen, M. 2017. Oikeustieteen opetus opiskelijakyselyiden valossa.  Edilex 5.10.2017 (www.edilex.fi/artikkelit/18106 luettu 27.8.2018).

Teksti perustuu toukokuussa 2018 Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksen ns. pedapiirissä pidettyyn työpajaan. Siihen osallistui reilut parikymmentä laitoksen opettajaa ja tutkijaa. Pajan taustalla oli kirjoittajien keväällä 2018 toteuttama ristiinmentorointi. Tuo prosessi ja tämä teksti ovat esimerkki yliopiston ja ammattikorkeakoulun yhteistyöstä opetuksen kehittämisessä. Tekstissä kuvattu pedagoginen yhteistyö jatkuu KOPE-hankkeen tuella lukuvuonna 2018–2019.