Tässä blogissa tutkin pedagogista työtä ja ohjaustyötä lähestymisten ja suhteiden kautta. Pohdin “intervention” käsitettä. Kysymykseni on aina, miten lähestyä ja olla suhteessa, jotta siitä olisi hyötyä toiselle. Käytän omaksi hyödykseni dialogian uranuurtajan Mihail Bahtinin ajatuksia.

Bahtin kirjoittaa näin, puhuessaan kirjan sankarista: ”Ilman tätä elävää suuntautumista itseensä ja toisiin häntä ei ole olemassa itselleenkään” (Bahtin 1991, 358).

Bahtin kuvaa dialogisen hahmon, ihmisen, olemisen tapaa. Jotta ihminen on, hän on aina dialogisessa suhteessa. Hän on dialogisessa suhteessa toisiin ja itseensä.

Bahtin jatkaa: ”Hänestä ei voi puhua – voi vain kääntyä hänen puoleensa” (Bahtin 1991, 358).

Näin Bahtin antaa ohjaustyön ammattilaiselle tärkeän ohjeen. Et voi etäältä määritellä ja kuvata ennakkoon. Voit toki jollakin yleisellä tasolla kuvata olentoa ”korkeakouluopiskelija”, ”aikuisopiskelija”, tai ”ammattikoululainen”, tai ”lukiolainen”, tai ”meidän ohjattavat”. Mutta kunkin ihmisen kohdalla et voi ennalta tietää, miten juuri tämä ihminen on, tässä ja nyt. Et voi tietää, osuvatko yleisen tason määrittelysi ollenkaan oikeaan ja voitko niiden perusteella relevantisti pohtia yhtään minkäänlaisia interventioita.

Interventio

Bahtin avaa hienosti mahdollisuuden miettiä sitä, miten toisen puoleen kääntyminen tulkkiutuu minun mielessäni, kun olen ihmistyön tekijä. Jokainen toisen puoleen kääntyminen on jonkinlainen sekaantuminen toiseen, kenties ”interventio”. (Safran & Muran 2003, 41-42)

Interventiolla on kiinnostavat juuret. Se tulee tietenkin latinan kielestä, kirkkolatinasta. Hyvin varhainen merkitys on ollut suurin piirtein ”esirukous”. Esirukoushan on jotakin, jota tehdään toisen puolesta. Se on yhdenlainen väliintulo.

Vähitellen interventio etenee kirkkomerkityksistään muihin ihmisen väliintuloihin. Näitä voivat olla esimerkiksi valtion tasolla militaariset interventiot, terveydelliset interventiot, terapeuttiset interventiot ja pedagogiset interventiot.

Keskeinen kysymys on nyt se, missä määrin intervention tekijä kääntyy toisen puoleen ja missä määrin hän vain tulee väliin. Nämä kysymykset jatkavat kysymään, missä määrin kummastakin, missäkin tilanteessa on hyötyä sille, jonka suhteen interventiota ollaan tekemässä.

Miten minun ohjaajana tulee toista lähestyä, miten minun tulee kääntyä toisen puoleen, jotta lähestymiseni ja toisen puoleen kääntymiseni voisi tuottaa jotakin hyötyä toiselle? Tietenkin jokainen ihminen – ja ohjattava – voi kysyä myös itseltään, miten minun elävä suuntautuminen itseen ja toisiin pitäisi olla.

Suhde

Yksikään interventio ei ole yksipuolinen. Interventio on aina suhde, joka muodostuu.

Ei kuitenkaan pidä ruveta kuvittelemaan, etteikö interventio aina tapahtuisi jossakin kontekstissa. Oppilaitoksissa tapahtuvat interventiot ovat sen kontekstin määrittämiä ja myös interventioiden toteuttajat, ohjaajat ja opettajat. Sama pätee kaikkiin interventioita toteuttaviin instituutioihin. Ei pidä kuvitella, että dialoginen ihminen milloinkaan toteutuisi vallattomassa ympäristössä. Jopa elävä suuntautuminen itseen sisältää valtaelementtejä. (ks. Safran & Muran 2003, 41–42)

Suhde tulee nähdä kontekstissaan. Mutta ennen kaikkea ohjaustyössä tulee nähdä suhde. Ei pidä tarkastella vain erillistä olentoa.

Näin palaamme Bahtinin pariin lauseeseen. Tarvitaan ohjattavan elävä suuntautuminen itseen ja toisiin. Tarvitaan ohjaajalta toisen puoleen kääntyminen – ennen kuin on määritelty ennakkoon. Ennakkoon määrittelyn kielto toki koskee vain ohjaajaa. Ohjattava saa ajatella miten lystää. Tätähän ohjaustyössä sitten ruvetaan tutkimaan.

Kun suhde on tunnistettu ja tunnustettu, voi alkaa yhteinen tutkiminen. Voi tutkia ohjattavalle hyödyllisiä, lähikehityksen vyöhykkeelle mahdollisia tavoitteita ja toimintatapoja. Ja voi myös tutkia suhdetta, jossa interventio toteutuu.

Bahtin (1991, 358) saa päättää tämän seuraavaan avaukseen: ”Sisäistä ihmistä ei voi tavoittaa, nähdä ja käsittää tekemällä hänestä neutraalin ulkoisen analyysin objektin, muttei myöskään sulautumalla häneen, tunnesuhtautumisella. Häntä voi lähestyä ja jäsentää (tarkemmin: saada hänet itse jäsentämään itseään) vain puhuttelemalla, dialogisesti.”