Voisiko siis uskaltaa pohtia hieman sitä, mitä menetämme, kun verkkoihin siirrymme? Tai millaisia mahdollisia vääristymiä tuotamme? Menettäminen ja vääristymät voivat olla myös niitä asioita, jotka luovat haasteita työssä jaksamiselle.

Kasvot, kasvot, kasvot…

Toisen kasvot ovat ihan just siinä. Kasvot ovat muutaman kymmenen sentin päässä. Siinä ne ovat, sellaisenaan. Kuulostaa intiimiltä tilanteelta. Mutta sehän onkin verkko-ohjaus?

Ihmisen kehosta kasvot ovat pieni osa. Toki ne ovat olennainen osa. Mutta niiden tuijottaminen 45 minuuttia? Ehkä tämäkin voi herättää meitä kasvojen ylivallasta: ”Yhteensä 300 naurulihaksesta 15 sijaitsee kasvojen alueella.” Ja toisaalta: ”Ihmiskehon suurin lihas sijoittuu takapuoleen”.

Lihallisessa kontaktissa tapahtuvassa vuorovaikutustilanteessa ihmisen keho on kokonainen. Suhteellisesti ottaen. En tietenkään näe niskaa ja selkää, jos katson edestäpäin. Mutta näen suhteet. Kasvot ovat osa tätä suurempaa kokonaisuutta.

Kun teemme ohjausta verkon kautta, olemme näköyhteydessä hyvin pieneen osaan ihmistä. Ja nyt siis unohdamme selkäpuolen. Kädet, polvet, jalat, nilkat, sääret, vatsa. Aika paljon on vuorovaikuttavassa ihmisessä. Mitä on verkon kautta vuorovaikuttavassa ihmisessä? Aika usein näkyy kasvot ja vähän hartioista alaspäin. Usein jossakin vähän vääristyneessä asennossa, kameran asemoinnista riippuen.

Melko paljas puhe

Ja sitten on puhe. Kun puhumme kokonaisena kehona läsnäolevan ihmisen kanssa, havainnoimme paljon enemmän kuin vain kasvoja, havainnoimme koko kehoa ja sen liikkeitä. Kun havainnoimme vain kasvoja, alamme jumittaa puheeseen. Nykivässä verkossa, rasvatahran harmaannuttamassa kameran kuvassa, myös ilmeet asettuvat outoon valoon.

Vähitellen verkossa koko puheesta tulee tärkeätä. Mutta kun ihmiset puhuvat, ohjauskeskustelussa, onko puheessa kaikki tärkeätä, edes puhuvalle ihmiselle itselleen? Puheen korostumista korostaa, jos emme voi lähettää edes videokuvaa, vaan ainoastaan puhetta.

Jos puheessa kaikki olisi tärkeätä, luultavasti emme jaksaisi edes itseämme. Kun teemme opetus- ja ohjaustyötä verkon kautta, kun toisen keho ei ole siinä kokonaisena, helposti alamme pitää koko puhetta tärkeänä. Tämä vaatii pinnistelyä. Tämä jos jokin on raskasta.

Tuleepa mieleeni Nietzschen viisaus: unohtaminen on olennainen osa tietämistä. Jos muistaisimme kaiken, tulisimme hulluiksi, emmekä tietäisi mitään. Eikö siis toisen osin kuulematta jääminen ole myös olennainen osa vuorovaikutusta ja kommunikaatiota?

Toisaalta ryhmätilanteessa minulle kerrottiin, että verkko pakottaa keskittymään paremmin, enemmän. Et voi kuiskutella vierustoverin kanssa, kun joku puhuu. Pitää kuunnella. Mutta taas: onko ihan oikeasti kaikki se, mitä ryhmätilanteissa sanotaan jokaiselle ihmiselle tai yhtään kenellekään aina äärimmäisen tärkeätä? Verkko luo sen illuusion, että näin olisi. Se siis pakottaa kiinnittymään kaikkeen?

Häiriöt olennaisena osana vuorovaikutuksen hyvää

Tästä seuraakin ajatus: ehkä ryhmätilanteissa kuiskuttelu ei olekaan perkeleestä seuraava pahuus, vaan inhimillisen olemisen olennainen ja tärkeä muoto? Ehkä onkin niin, että yhteisen tiedon rakentamisen kannalta juuri tämä kuiskuttelu voi olla äärimmäisen tärkeätä?

Lihallisesti läsnäolevien ihmisten keskustelu ei etene lineaarisesti. Siinä on katkoksia, häiriöitä. Toki näitä on verkossakin. Mutta ovatko verkon häiriöt niitä, jotka tukevat yhteisen tiedon rakentamista? Ehkä verkon häiriöt haittaavat sitä. Sen sijaan lihallisen kohtaamisen häiriöt voivat tukea yhteisen tiedon rakentamista, koska ne tulevat meistä, yhteistä ymmärtämistä ja tietämistä rakentavista ihmisistä, eivätkä koneista?

Digitaalisen kommunikaation vempaimissa mielenkiintoista on myös se, että siellä ei oikein voi puhua toisen päälle. Äänellä on taipumus kulkea vain yhteen suuntaan. Keskustelusta tulee näin luonnottoman siloteltua. Vain yksi voi puhua kerrallaan. Jos moni yrittää puhua kerrallaan, tulee ruispuuroa.

Opetuksia

Ehkä tästä pakkodigitalisaation vaiheesta seuraa paljon hyvää. Esimerkiksi se, että jatkossa osaamme arvostaa vieläkin enemmän sitä, että voimme kohdata lihallisina olentoina. Toki – ja toivottavasti – myös moni aivan turha liikkumisemme jatkossa jää pois. Osaamme ehkä paremmin ajatella sitä, milloin on todella olennaista olla lihallisesti, kehollisesti läsnä.

Tässä kohdassa huomautan myös: verkossa tapahtuva opetus ja ohjaus helposti korostavat oppimisen kognitiivisuutta, monissa kohdin tietopainotteisuutta. Kannattaa muistaa, että on myös paljon muuta. Lihallisen kohtaamisen pedagogiikassa pitäisi ehkä tämä tiedostaa entistä paremmin.

Toivottavasti siis muistamme myös ihmisen kehollisen kokonaisuuden ja sen vaikutuksen vuorovaikutukseen. Muistamme, että ihmisellä on kauniit kasvot. Mutta ne eivät ole kaikki. Muistamme, että puheen kuunteleminen on olennaista, mutta olennaista on myös havainnoida ihmisen ja ihmisten kokonaisuutta.

Ja ehkä tärkeimpänä, muistamme, että kommunikaation häiriötekijät ovat olennainen osa kommunikaatiota, jos häiriöt tulevat ihmisistä. Ne siis eivät ole kommunikaation este, vaan tärkeä osa merkitysten rakentumista. Kun koemme vuorovaikutuksessa häiriöitä, näitä häiriöitä pitää yhdessä tutkia. Niistä ei pidä hermostua.

Kun kommunikoimme pareina tai ryhmissä, on aina käynnissä monenlaista toimintaa, vatsantoiminnasta puhumattakaan. Nämä toiminnat eivät ehkä olekaan häiriötä, vaan halua ymmärtää, halua ymmärtää yhdessä.

Jokainen lihallinen olento on ainutkertainen ja koettaa ymmärtää itsestään lähtien. Jos se nyt ei aina satu olemaan juuri siinä vaiheessa kuin jonkun toisen ymmärtäminen toivoisi, niin voi, voi. Yhteistä ymmärtämistä voi tulla vasta, kun ymmärrämme eri vaiheissa olemisen.