Korkeakoulupedagogiikka jaetaan usein ammattikorkeakoulupedagogiikkaan ja yliopistopedagogiikkaan. Erottavina tekijöinä nähdään korkeakoulusektoreiden erilainen tehtävä, tiedon ja taidon sivistävä tai käytännöllinen luonne sekä tutkimuksen erilainen rooli oppimisessa.

Voisiko korkeakoulujen pedagogiikalle kuitenkin löytää yhteisiä nimittäjiä? Tästä keskusteltiin Sivistyksen valtatiellä -webinaarissa, jossa alustajina kuultiin yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen edustajia. Webinaarissa hahmotettiin korkeakoulupedagogiikan tulevaisuutta tutkimalla ensin, minkälaisten kehityskaarien kautta pedagogiikka yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa on kehittynyt.

Sivistyskorkeakoulu, tiedekorkeakoulu vai aluekorkeakoulu?

Korkeakoulu rantautui Suomeen vuonna 1640, kun Turun akatemia aloitti toimintansa. Turun kuninkaallisen akatemian opetus oli nykynäkemyksen mukaan verraten ammattikoulumaista. Kun Turun Akatemia siirtyi Helsinkiin 1800-luvun alkupuolella, keisarillinen Aleksanterin yliopisto omaksui humboldtilaisen sivistysyliopiston linjan, jossa tärkeintä oli tieto sinänsä, ei sen käyttöarvo. Helsingin yliopiston rinnalle syntyi teknillinen korkeakoulu ja kauppakorkeakoulu, joiden opetuksessa puolestaan teoria ja käytäntö yhdistyivät käytännön sovelluksiksi.

1960- ja 1970-luvulla Suomeen perustettiin maakuntayliopistojen verkosto. 1990-luvulla syntyivät ammattikorkeakoulut. Nyt 25-vuotiaan ammattikorkeakoulun sisällä on erilaisia tutkintokoulutuksia, joiden erilaiset kulttuurit ja pedagogiset toimintamallit ovat aiheuttaneet kipuilua vuosien varrella. Hieman vastaajasta riippuen Suomessa on tällä hetkellä ainakin sivistyskorkeakouluja, tiedekorkeakouluja, aluekorkeakouluja, ammatillisesti painottuneita tiedekorkeakouluja, taidekorkeakoulu ja ammattikorkeakouluja. Yhteensä maassa on 38 korkeakoulua ja 6 yliopistokeskusta. Tiedekuntia ja koulutusohjelmia on lukuisia.

Arto Nevala toteaa väitöskirjassaan, että Suomeen oli syntynyt hyvin lohkoutunut, profiileiltaan erilainen, tiedekunniltaan ja koulutusaloiltaan monipuolinen korkeakoulutus. Nevala kysyy, onko yhtenäistä korkeakoulutusta Suomessa koskaan ollutkaan? Tämä kysymys on nyt ehkä ajankohtaisempi kuin aiemmin, kun yliopistot ja ammattikorkeakoulut hakevat synergiaa rakentamalla alueellisia korkeakouluyhteisöjä. Entä mitä ajattelee opiskelija, jolle halutaan tarjota joustavia ja yksilöllisiä opintopolkuja ja mahdollisuus koota tutkintonsa sekä yliopistojen että ammattikorkeakoulujen koulutustarjonnasta?

Yhdistävä tekijä on sivistys

Korkeakoulujen opetus sekä yliopistoissa että ammattikorkeakouluissa on tutkimusperustaista, joskin tutkimuspainotteisuudessa on erilaisia lähtökohtia. Yliopisto-opetuksen tutkimusperustaisuus on akateemisessa tutkimuksessa ja siihen perustuvassa opetuksessa. Ammattikorkeakoulujen opetuksen tutkimusperustaisuus pohjautuu tutkimus- ja kehitystyöllä hankittuun tietoon ja taitoon sekä käytännön työelämässä hankittiin tietotaitoon.

Tutkimusperustaisuus tarkoittaa myös sitä, että osa oppimisesta tapahtuu tutkivalla ja kehittävällä otteella. Korkeakoulun opintoihin sisältyy tutkimus- ja kehittämisvalmiuksien oppiminen. Korkeakoulujen opetuksessa olennaisena piirteenä on pyrkimys totuudellisuuteen. Totuudellisuuden tavoitteluun ja uuden kehittämiseen puolestaan liittyy kriittisyys, joka on olennainen osa korkeakoulussa oppimista.

Korkeakouluja yhdistävä tekijä on sivistys. Korkean oppineisuuden, taidon ja osaamisen saavuttaneet henkilöt toimivat vastuullisesti yhteisön hyväksi, jakavat saavuttamaansa tietotaitoa ja toimivat yhteistöllisesti ja vastuullisesti. Yhteisöllisyyteen liittyy myös kansainvälisyys.

Tulevaisuudessa korostuvat yksilölliset oppimispolut

Juha Himanka näkee opiskelijan itsenäisenä toimijana, joka kuitenkin toimii yhteisöllisesti ja oppivan yhteisön jäsenenä. Korkeakoulupedagogiikkaan liittyy myös ohjaus, jolloin opiskelijaa ohjataan itsenäiseen ja vastuulliseen toimintaan. Tutkimusten ja selvitysten perusteella korkeakoulupedagogiikassa on tärkeää opiskelijan saama palaute ja arviointi. Korkeakouluyhteisöt ovat joutuneet muuttamaan toimintatapojaan pandemia-ajan etätyössä ja opetuksessa. Korkeakouluyhteisöjen merkitys ja mahdollisuus saada ohjausta oppimiseen ovat korostuneet.

Korkeakoulujen profiileissa, opetuksessa ja tavoitteissakin voi olla eroja. Silti voi olla mahdollista löytää korkeakoulujen pedagogiikkaa yhdistäviä tekijöitä. Suomalainen korkeakoulutus tarjoaa monia reittejä kehittyä sivistyneeksi osaajaksi. Kuten Sivistyksen valtatiellä -webinaarissa todettiin, tulevaisuuden korkeakoulupedagogiikassa keskiössä ovat opiskelijoiden omakohtaisten mahdollisuuksien tunnistaminen ja sen kautta henkilökohtaiset, yksilölliset oppimispolut.

Lähteet:

• Haaga-Helia ammattikorkeakoulu. Korkeakoulupedagogiikan seminaarissa keskusteltiin sivistyksen historiasta.
• Himanka, J. 2018. Korkein opetus. Opettamisen lähtökohdat yliopistoissa ja korkeakouluissa. Johdatus opettajille. Vastapaino. Tampere.
• Nevala, A. 1999. Korkeakoulutuksen kasvu, lohkoutuminen ja eriarvoisuus Suomessa. Suomen Historiallinen Seura. Hakapaino Oy. Helsinki.