Esittelin eteläafrikkalaisessa yliopistossa suomalaista koulutusjärjestelmää ja tulin maininneeksi, että meillä Suomessa on kaksi virallista kieltä, joilla molemmilla voi saada opetusta ja ohjausta aina tohtorin tutkintoon saakka. Esitykseni jälkeen kahvitilaisuudessa yksi osallistujista halusi vielä tarkistaa, että ihanko omalla äidinkielellään on mahdollisuus suorittaa opinnot aina tohtorintutkintoon saakka. Minä vakuutin tilanteen olevan niin. Hän totesi ihastuneena moneen kertaan, kuinka valtavan hienoa on, että Suomessa enemmistö voi opiskella omalla äidinkielellään.

Etelä-Afrikassa on alakoulun kuudennen luokan jälkeen viimeistään siirryttävä englannin kieleen, vaikka maassa on 11 virallista kieltä. Jäin pohtimaan, kuinka itsestään selvänä tätä äidinkielellä opiskelua tulee pidettyä.

Tiedostammeko tämän ja osaammeko olla kiitollisia tästä mahdollisuudesta opiskella omalla äidinkielellä? Olemmeko edes tunnistaneet sitä? Miten oikein osaamme osoittaa konkreettisesti kiitollisuutemme korkeakoulutuksessa opettajina ja opiskelijoina?

Kiitollisuus pedagogisena valintana

Kohtaaminen tuli mieleeni lukiessani Open Universityn (2021) julkaisemaa kiteytystä oppimisen trendeistä työpaikoilla. Yksi trendeistä oli kiitollisuus pedagogiana. Emmonsin (2007) mukaan kiitollisuudella viitataan kykyyn tunnistaa ja arvostaa toisilta saamaamme tukea sekä apua ja halua toimia vastavuoroisesti osoittaen sen ihan konkreettisesti toimintana – käytäntönä.

Kiitollisuus voi olla oppimisessa ennakoivasti reflektoivaa (reflection-for-action) eli tietoista oman asennoitumisen valintaa (Howells 2012) esimerkiksi ennen varsinaisen oppitunnin alkua. Opiskelijana kiitollinen voi pohtia, kuinka hienoa on, että niin moni opiskelijakollega toimii hänen oppimisensa mahdollistajana ryhmäkeskusteluissa. Tämän takia hän itsekin saapuu valmistautuneena oppitunneille.

Opettaja voi taasen ennen oppituntia tuntea kiitollisuutta siitä, kuinka opiskelijat innostuneina tuottivat upeita projekteja ja ovat valmiita esittelemään niitä. Opettaja kiittää niistä esitysten jälkeen antamalla rakentavan nostattavaa edistettä. Tärkeää on myös huomata, että opiskelijat tunnistavat varsin nopeasti opettajan valmiusasetuksen, joka vaikuttaa opiskelijoiden tapaan suhtautua yhteiseen olemiseen ja työskentelyyn oppitunneilla.

Tietoisesti valittu kiitollisuus käytäntönä voi auttaa oppijoita olemaan valmiimpia oppimiseen ja orientoitumiseen niin itseensä kuin toisiin oppijoihin. Kun kiitollisuus otetaan tietoiseksi pedagogiseksi valinnaksi, se auttaa opettajien ja opiskelijoiden välisissä suhteissa. Tutkimusten (esim. Howells 2014; Auld, Eyers & O’Mara 2020) mukaan kiitollisuutta painottavassa pedagogiikassa opiskelijat raportoivat olevansa sitoutuneempia ja motivoituneempia oppimiseen sekä ymmärtävänsä paremmin käsiteltäviä teemoja.

Kiitollisuutta vai pakotettua positiivisuutta?

Osaammeko kuitenkaan erottaa kiitollisuuden ja positiivisen ajattelun sekä optimismin toisistaan? Näinä aikoina jopa pakotettu positiivinen ajattelu saattaa lähestyä toksista, myrkyllistä positiivisuutta.

Quintero ja Long (2016) määrittelevät toksisen positiivisuuden liialliseksi ja tehottomaksi onnellisuuden yleistämiseksi, optimismiksi joka tilanteessa. Toksinen positiivisuus saattaa johtaa autenttisen tunnekokemuksen kieltämiseen, minimointiin ja mitätöintiin. Eli jos positiivisuutta käytetään piilottamaan tai hiljentämään koettua, siitä tulee myrkyllistä.

Voi ajatella positiivisesti yksin, vaikka se saattaa siten säteillä myös toisiin. Kiitollisuus taasen edellyttää suhteen toisiin, sillä siihen liittyy sen tunnustaminen, että on saamassa ja saanut toisilta sekä haluaa antaa takaisin.

Millä mielin tulevaan lukuvuoteen?

Howellsin (2004) tarjoamaa mallia mukaillen voisimme miettiä uuden lukuvuoden alussa, millainen on sisäinen valmiusasetuksemme – valittava ja tyytymätön vai kiitollinen?

Jos se on valittava ja tyytymätön, ajattelumme täyttävät negatiiviset ajatukset ja sisäinen pöpöttäjämme (ks. esim. Saarinen 2012) tivaa koko ajan meiltä, miksi minun on pakko olla täällä, mitä minä tästä saan, ja miksi tätä joutavanpäiväistä pitää opettaa tai oppia? Puheessamme vilisee negatiivisia sivalluksia, sadatteluita ja juoruilua. Olemme jo heti alkuun turhautuneita, vihaisia ja jopa katkeria. Kehomme on jännittynyt ja olemme toisaalla.

Kaikesta tästä seuraa, että emme osaa olla läsnä, emme näe uusien tilanteiden tarjoamia oppimismahdollisuuksia ja emmekä pysty ottamaan vastaan mitään uutta.

Mutta jos sittenkin olisimme kiitollisia siitä, että olemme selvinneet koronavuonna. Pääsemme ihmettelemään maailman menoa. Iloitsemme uusista kollegoista ja motivoidumme tuttujen innokkuudesta. Fyysinen olemuksemme suoristuu ja kurottaudumme energisesti toisiamme kohtaan. Kaiken tämä pohjalta olemme entistä keskittyneempiä, ajatuksemme kirkastuvat ja saamme aikaan parempia tuloksia. Tämä vaikuttaa myös hyvinvointiimme ja siten uuden oppimiseen.

Mitä jos työpäivän alussa pysähtyisit tietoisena tunnustelemaan, millä tavoin olet aloittamassa päivääsi? Voisivatko työpajat, oppitunnit tai kokoukset alkaa jopa kiitollisuuskierroksella, jossa jokainen kertoo lyhykäisesti, mistä tai kenen avusta on kiitollinen? Voisitko työviikon lopussa reflektoida, mistä kokemuksista olet kiitollinen ja miten muut tärkeät toiset ovat auttaneet sinua näiden kokemusten hankkimisessa? Voisitko jopa heille kertoa siitä?