Kalevalan ensimmäisessä runossa maailma syntyy sotkan munasta. Pesäpaikaksi sotkalle tarjoaa polvensa veden emo, ilman impi. Hän tuntee hautovan linnun paahtavan kuumuuden – ja rikkoo munat. Munista muotoutuvat maa, taivas, aurinko, kuu ja muut taivaankappaleet.

Väinämöinen, joka on ollut jo vuosia ilman immen kohdussa, odottaa syntyänsä. Hän yrittää ensin sanoilla synnyttää itsensä, mutta ei onnistu. Hänen pitää kammeta itsensä ulos kynsin ja polvin. Lopulta Väinämöinen humpsahtaa veteen vuosiksi virumaan, kunnes kömpii maalle.

Kaikki edellä sanottu on loogista ja järkevää, jos tutkimme sitä suhteessa joihinkin uudempiin myyttien teorioihin, joissa myyttistä ajattelua ei vähätellä tai eksotisoida. Tällaisia teorioita löytyy kulttuuriantropologian piiristä runsain määrin.

Uudemmissa myyttien teorioissa olennaista on suhde ja suhteessa tapahtuva vaihto. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihminen voi olla myytissä eläin ja eläin vuorostaan ihminen. Myyteissä ei tehdä radikaalia eroa toiseen: ”Myyttisten tapahtumien toimijoita ja vastaanottajia määrittelee itse asiassa niiden sisäinen kyky olla toinen olio; tässä mielessä jokainen hahmo eroaa äärettömästi itsestään…” (Viveiros de Castro 2019, 48).

Suhteet erilaisten ilmiöiden välillä ovat myös Kalevalan ytimessä. Kalevalan ensimmäisessä runossa ilman impi ja veden emo ovat yksi ja sama, vaihtuva ja vaihtavainen. Ehkä myös maailman syntymistä sotkan munasta voi pitää suhteen osoittamisen tapahtumana. Kun ihmisten maailma syntyy luonnosta, sotkan munasta, kulttuuri on luontoa ja luonto on kulttuuria. Maailma ja ihminen syntyvät munan laskevan linnun ja veden emon yhteispelinä; näin myös sukupuoli erona on merkityksetön.

Samaisessa Kalevalan ensimmäisessä runossa ovat laulajan tietoisen tarkastelun kohteena myös sanat. Sanoja ei aseta ihminen tai jumala. Luonto tai laulajan luontosuhde tuo sanat: ”Vilu mulle virttä virkkoi, sae saatteli runoja… Linnut liiteli sanoja, puien latvat lausehia.” Sanoilla luonnollinen ihminen jäsentää itseään, suhdettaan maailmaan, maailmassa olemiseen.

Ihminen toisille tarinoitsijana

Monissa psykologisissa teorioissa on päästy vaiheeseen, jossa minä ja toinen eivät ole enää selkeästi erotettavissa. Yksilöiden sijaan tarkastellaan sitä, mitä tapahtuu yksilöiden välillä. ”Relatedness”, suhteessa oleminen, on aivan yhtä olennaista kuin on itseys, tai minuus (ks. Safran & Muran 2003, 6–15).

Kalevalassa ihminen ei käytä kieltään heti. Aluksi sanat ja lauseet asetetaan ”…aitan parven päähän vaskisehen vakkasehen.” Tämän jälkeen ihminen pohtii: ”Veänkö vilusta virret, lapan laulut pakkasesta, tuon tupahan vakkaseni, rasian rahin nenähän…” Ei siis ole ollenkaan itsestään selvää, että kielensä kerännyt ihminen alkaisi tarinoida, tulisi suhteeseen ja puhuisi toisille sitä, minkä on kerännyt. Jotta oma tarina voidaan kertoa, tarvitaan oikeanlaiset olosuhteet.

Kiinnostavaa Kalevalan ensimmäisessä runossa on myös se, että vasta kun on olutta, alkaa laulukin sujua kauniisti: ”Kun ei tuotane olutta… laulan suulta laihemmalta…” Toisaalta tarinoitsija haluaa myös ruokaa: ”Niin laulan hyvänki virren, kaunihinki kalkuttelen, ruoalta rukihiselta, oluelta ohraiselta”. Miten ihminen, jonka perustarpeet eivät ole kunnossa, voisi ryhtyä tarinaansa tarinoimaan?

Ihmisen ohjaaminen ja kalevalainen asenne

On selvää, että ohjauksessa on mukana aina ihmisen kokonaisuus. Ihminen on kognitiivinen, tunteva, luonnollinen, kulttuurinen ja sosiaalinen olento – ja kaikkea tätä yhtä aikaa. Ihminen on yhtä monimutkainen ilmiö kuin on Kalevalassa kuvattu maailman synty.

Jos ihmisen koko elo perustuu suhteisiin, myös ohjaaminen tapahtuu aina suhteessa. Millainen sitten on laadultaan muutostarvetta palveleva suhde? Tähän ei liene universaalia vastausta. Suhde on aina tässä ja nyt.

Ohjaustapahtumaa kannattanee siis lähestyä tutkivalla asenteella. Ohjaaja ja ohjattava tutkivat. Kumpikaan – tai ainakaan ohjaaja – ei ole valmiiksi tietäjä. Ohjaaja ei esimerkiksi omien käsitystensä perusteella voi rajata ohjattavaa joillain tietyillä määreillä. Tutkimiseen yllyttävän ohjaajan tehtävä on auttaa tutkimaan raameja. Hyvä ohjaaja opastaa kohti erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia: ”Lyökämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan, lauloaksemme hyviä…”

Ja kas, tämähän onkin oivallinen tapa ajatella ohjaamista, tämä kalevalainen. Yksi tällaisen dialogisen ohjaamisen perusjutuista on pysyä avoimena ohjaustilanteessa. Ohjauksessa yhteistyösuhdetta on rakennettava siten, että sekä ohjattava että ohjaaja voivat säilyttää tutkivan asenteensa.

Takaisin Kalevalaan

Kun ajattelen Kalevalan ensimmäistä runoa – sitä, miten se käsittelee luontoa, kulttuuria, kieltä ja ihmistä – huomaan, että se on avoin hyvin monille tulkinnoille. Kalevala esittää mainitut asiat aina suhteissa, ja siksi elävinä ja jatkuvasti uudelleentulkittavina.

Uudelleentulkittavuus on ohjauksen perusasia. Tätä ilmiötä kannattaa opiskella myös Kalevalaa lukemalla.